Vastarannan lauluja

Muusikko Jukka Takalo kertoo teoksessa Jokainen on vähän homo – tarinoitu laulukirja (Nispero, 2014; 129 sivua) Vastarannan laulut -levynsä syntyhistorioita ja muita tarinoita uransa varrelta. Teoksessa on lisäksi laulujen soinnut ja sanat.

Lajityypissään kirja on mainio. Laulunsanojen ja muistelmapalasten (Kerrostalot, 1972, Klondyken Enstex-housut, 1976…) sekä muutaman valokuvan yhdistelmä toimii. Teos ilmaisee hyvin kirjoittajan näkemyksen siitä, etteivät laulut synny tyhjiössä tai ole olemassa ilman kuulijoita.

”Kysymys on kommunikaatiosta.”

Kantaaottavan ja rehellisen, mutta silti kevyen, kirjan voi lukea yhdellä istumalla tai pieninä palasina. Jälkimmäiseen päätyy helpommin, koska välillä on kuunneltava lauluja levyltä tai verkosta.

”Mitä siitä vaikka joskus turpaan tullut on
ne huteja on tuskin olleet kohtalon
päin virtaa olen usein vastaan harannut
ja kaiken maailman kammareista karannut.”

Mainokset

”Tolkulla pärjää ja tavallinen riittää.”

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kaikki alkoi tilaustyöstä, lyhyistä radiokuunnelmista vuonna 2009. Nyt Tuomas Kyrön karvalakkipäinen ikämies pahoittaa mielensä jo neljännessä kirjassa — pakinakokoelman sijaan romaanissa nimeltään Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY, 2009; 248 sivua). Edelleen kirjailijalla on taito asettua kahdeksankymppisen sysisuomalaisen sarkahousuihin pähkäilemään nykymaailman kummallisuuksia ja muistelemaan mennyttä.

Mielensäpahoittaja nikkaroi itselleen ruumisarkun, kirjoittaa oman muistokirjoituksensa ja laatii testamenttinsa, jossa luovuttaa paitsi aineellisen myös henkisen perintönsä jälkipolvien huomaan.

Teos onnistuu olemaan samaan aikaan sekä aidosti humoristinen että liikuttavan koskettava. Elokuvaa arastelen mennä katsomaan. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jollei se pysty samaan.

 

 

Afgaanipojan pitkä matka (antipasto)

Italialaisen ateriani (haaste kirjabloggareille) antipastoksi eli alkupalaksi luin Fabio Gedan muistelmaromaanin Krokotiilimeri (Otava, 2012; Nel mare ci sono i coccodrilli, 2010; suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä). Tositapahtumiin perustuva teos kertoo afgaanipoika Enaiatollah Akbarin pitkästä matkasta Afganistanista Italiaan.

Enaiatollah (Enaiat) oli arviolta kymmenvuotias joutuessaan täysin oman onnensa nojaan. Enaiatin äiti oli salakuljettanut poikansa Pakistanin puolelle Quettan kaupunkiin säästääkseen tämän talebanien väkivallalta, jota hazariperhe oli väistellyt ja kokenut jo pitkään. Yöllä äiti oli jättänyt pojan yksin palatakseen itse takaisin kotikylään.

Siitä alkoi uskomaton selviytymistarina ja matkakertomus, jonka päähenkilö kirjassa kertoo Fabio-nimiselle kuulijalleen. Tie vei Pakistanista Iranin, Turkin ja Kreikan kautta Italiaan. Se oli pitkä sekä kilometreissä että vuosissa. Se oli myös vaarallinen ja tuskallinen. On suorastaan ihme, että Enaiat selviytyi hengissä raskaasta raadannasta, järkyttävistä matkustusolosuhteista sekä nälästä ja väkivallasta.

Pienen pojan neuvokkuus ja sisukkuus herättävät ihailua samaan aikaan kun ihmissalakuljetuksen ja pakkotyön häikäilemättömyys karmii. Onneksi on myös toivoa ja ystävällisyyttä: afgaanipakolaiset pitävät yhtä, avuliaat tuntemattomat auttavat aina joskus. Jos pieni poika olisi matkansa alussa tiennyt, mitä joutuu kestämään ja millaisiin paikkoihin joutuu, hän tuskin olisi lähtenyt matkalleen, vaan ehkä palannut kotikyläänsä ja piiloutunut maakuoppaan odottamaan talebaneja tai yrittänyt sinnitellä katukaupustelijana Quettan kaduilla.

Tarina on vahva ja vilpitön kannanotto, joka tarjoaa vastauksia moniin pakolaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Se kumoaa sitkeän myytin Eurooppaan pyrkivien pakolaisten varakkuudesta. Enaiatilla ei ollut alussa yhtään mitään; hän maksoi matkastaan orjatyöllä hanttihommissa rakennustyömailla ja kivilouhimoissa. Ihmissalakuljettajille laittomien pakolaisten kuljettaminen on hyvä bisnes; samoin rakennuttajille, jotka saavat halpaa ja nöyrää työvoimaa; usein myös viranomaisille, jotka lahjusten edestä sulkevat silmänsä tai palauttamisen sijaan ”vain” pieksevät ja päästävät menemään.

Enaiatin lailla pakolaiset jättävät kotinsa saadakseen mahdollisuuden elää. Moni heistä kuolee matkalla kohti unelmiensa Eurooppaa. Enaitille kävi paremmin. Italiassa hänet yritettiin lannistaa makoilemaan toimettomana vastaanottokeskuksessa, mutta hän halusi oppia kielen, opiskella ja tehdä työtä.

Rankasta aiheestaan huolimatta Krokotiilimeri ei ole raskas kirja lukea. Siinä pilkahtelee huumoria, joka keventää kertomusta. Se on kirjoitettu paisuttelematta, toteavasti. Se ei dramatisoi, vaan kertoo, mitä tapahtui.

Tapahtunut on tärkeää. Historia on tärkeää. Tärkeää on se, mikä muuttaa elämää, mitä tapahtuu, eivät paikat tai kenen kanssa sitä on.