Neurokirurgin muistelmat

Brittäläinen neurokirugi Henry Marsh kertoo teoksessaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017; Do No Harm, 2014; suomentanut Ulla Lempinen; 335 sivua) paitsi urastaan (organisaationa melkoisesti kritisoimansa) kansallisen terveyspalvelun (NHS) sairaaloissa, myös operaatioista, joita hän on vapaaehtoistyönä käynyt tekemässä aivan toisenlaisissa olosuhteissa Ukrainassa. (Tästä on tehty myös dokumenttielokuva.)

Kirjan luvut ovat saaneet nimensä muun muassa erilaisista aivokasvaimista — pineonosytooma, hemangioblastooma — ja muista ongelmista, joita hoidetaan neurokirurgisesti — aneurysma, tic douloreux — ja leikkauskomplikaatioista — neurotmeesi — sekä Marshin omistakin terveysongelmista — fotopsia. Marsh kertoo niin urastaan kuin potilaistaan, kuvaa sekä leikkaussalityöskentelyä että potilaskohtaamisia.

Toivottavasti emme enää tapaa, hän sanoi.

Ymmärrän oikein hyvin, vastasin.”

Suorasanaisesti Marsh pohtii myös syvällisiä kysymyksiä elämästä ja kuolemasta. Milloin on oikein operoida, milloin kuuluu olla operoimatta? Millaisin ehdoin elämän (hyvinkin lyhytkestoinen) pidentäminen on oikein? Kuka päättää — potilas, puoliso, perhe, lääkäri, systeemi? Oman äidin arvokas kuolema asettuu jonkinlaiseksi mittatikuksi.

Marsh ei arkaile kuvata lääkärin epävarmuuden ja epäonnistumisen hetkiä siinä missä ylivertaisuuden tunteita ja onnistumisen riemuakin. Rehellistä tekstiä. Kirjoitustyylillään Marsh ei häikäise, mutta aihepiiri on ainakin minusta kiehtova.

P. S. Mielenkiintoista, että Britanniassa potilaan pitää allekirjoittaa suostuvansa leikkaukseen. Suomessahan potilaslaki ei edellytä kirjallista suostumusta.

Vastarannan lauluja

Muusikko Jukka Takalo kertoo teoksessa Jokainen on vähän homo – tarinoitu laulukirja (Nispero, 2014; 129 sivua) Vastarannan laulut -levynsä syntyhistorioita ja muita tarinoita uransa varrelta. Teoksessa on lisäksi laulujen soinnut ja sanat.

Lajityypissään kirja on mainio. Laulunsanojen ja muistelmapalasten (Kerrostalot, 1972, Klondyken Enstex-housut, 1976…) sekä muutaman valokuvan yhdistelmä toimii. Teos ilmaisee hyvin kirjoittajan näkemyksen siitä, etteivät laulut synny tyhjiössä tai ole olemassa ilman kuulijoita.

”Kysymys on kommunikaatiosta.”

Kantaaottavan ja rehellisen, mutta silti kevyen, kirjan voi lukea yhdellä istumalla tai pieninä palasina. Jälkimmäiseen päätyy helpommin, koska välillä on kuunneltava lauluja levyltä tai verkosta.

”Mitä siitä vaikka joskus turpaan tullut on
ne huteja on tuskin olleet kohtalon
päin virtaa olen usein vastaan harannut
ja kaiken maailman kammareista karannut.”

”Tolkulla pärjää ja tavallinen riittää.”

Kaikki alkoi tilaustyöstä, lyhyistä radiokuunnelmista vuonna 2009. Nyt Tuomas Kyrön karvalakkipäinen ikämies pahoittaa mielensä jo neljännessä kirjassa — pakinakokoelman sijaan romaanissa nimeltään Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY, 2009; 248 sivua). Edelleen kirjailijalla on taito asettua kahdeksankymppisen sysisuomalaisen sarkahousuihin pähkäilemään nykymaailman kummallisuuksia ja muistelemaan mennyttä.

Mielensäpahoittaja nikkaroi itselleen ruumisarkun, kirjoittaa oman muistokirjoituksensa ja laatii testamenttinsa, jossa luovuttaa paitsi aineellisen myös henkisen perintönsä jälkipolvien huomaan.

Teos onnistuu olemaan samaan aikaan sekä aidosti humoristinen että liikuttavan koskettava. Elokuvaa arastelen mennä katsomaan. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jollei se pysty samaan.