Kun kaikki katoaa

Mutta vaikka kuinka tuijotin piikkejä, lehtiä ja varsien muotoja, vaikka lueskelin lajikkeet kertovia kylttejä, huomasin, etten kyennyt enää palauttamaan mieleeni ruusun kukan muotoa.

Yoko Ogawan Muistipoliisi (Tammi, 2021. Hisoyaka na Kessho / 密やかな結晶, 1994; suomentanut Markus Juslin; 362 sivua) on dystopia katoamisiin alistuvasta ja salaisen poliisin tekemien muistinmetsästysten pelossa elävästä saarelaisyhteisöstä.

Saarelaiset eivät muista, mitä saaren ulkopuolella on, tai onko mitään. Kartat ovat kadonneet. Lähes joka viikko jotakin muutakin katoaa – maailmastako vai vain ihmisten mielistä ja muistoista? Naapurin hatuntekijä alkoi mukisematta tehdä sateenvarjoja, kun hatut katosivat. Lentävätkö linnut yhä vai katosivatko vain niiden nimet ja muistot niistä? Kertojan isä tutki lintuja työkseen.

Olen todella iloinen siitä, että lintujen kadotessa isä oli jo kuollut.

Nimetön kertojaminä on kirjailija, joka asuu lapsuudenkodissaan. Kuvanveistäjä-äiti kuului ihmisiin, joilta mikään ei kadonnut. Hänet salainen poliisi vei.

Vähitellen kävi ilmi, että on olemassa äitini kaltaisia erityisiä ihmisiä, jotka eivät menetä muistojaan, ja salainen poliisi yrittää viedä heistä jokaisen. Mutta kukaan ei tiedä, millaiseen paikkaan heitä oikein kerätään.

Nyt naisella on perheenään enää edesmenneen kodinhoitajansa mies, jota hän kutsuu papaksi ja joka kutsuu häntä nuoreksi neidiksi. Pappa asuu ”kadonneella” lautalla, jonka mekaanikkona ennen teki töitä.

Kun kalenterit katoavat, eivät vuodenajat enää vaihdu. Paksu lumi jää maahan. Erilaisia ruokia on ennestäänkin niukasti, koska muun muassa hedelmät ovat kadonneet. Kun kirjat katoavat, ei nainen voi enää olla kirjailija. Hän pestautuu töihin maustekauppaan tilannetta sen kummemmin murehtimatta. Kirjat poltetaan, saaren kirjasto roihuaa pitkään.

Suuri huoli hänellä kuitenkin on, sillä papan avustamana hän on piilottanut kotiinsa kustannustoimittajansa R:n, jolta asiat ja tavarat ja muistot eivät katoa. Mies yrittää epätoivoisesti saada myös hyväntekijänsä pitämään kiinni muistoistaan, mutta se on heille mahdotonta.

Hän painoi ohimoitaan ja huokaisi. Katoamisista puhuminen on aina tällaista. Vaikka kuinka yritämme nähdä vaivaa ymmärtääksemme toisiamme, sydämemme eivät kohtaa pienimmässäkään määrin. Mitä enemmän puhumme, sitä yksinäisemmältä se tuntuu.

Kun muistaa ei saa, mitä jälkiä mistään jää? Katoaako kaiken myötä lopulta myös koko ihminen?

Kun antautui päälle hyökyvien katoamisten aaltojen vietäväksi, ne kantoivat luonnostaan jonnekin, minne oli tarkoituskin asettua.

Romaanin sisällä etenee päähenkilön kirjoittama tarina, joka sekin kertoo kadottamisesta ja katoamisesta. Sen fonttina on kertomukseen sopien vanhanaikainen kirjoituskoneen kirjaimisto, mutta luvattoman suttuisena, vaikealukuisena.

Romaani on surumielisen kiehtova ja oudosti kaunis, mutta myös pelottava. Lähes kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyneenä se on ihmeen ajankohtainen näinä valeuutisten ja salaliittoteorioiden aikoina.

Julma maailma, kaikille

Anne-Maija Aalto sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon nuorten aikuisten dystopiastaan Mistä valo pääsee sisään (Otava, 2021; 320 sivua). Se on jatkoa Topelius-ehdokkaana olleelle romaanille Korento (Otava, 2020; 387 sivua), mutta kirjat voi lukea myös erikseen tai eri järjestyksessä. Kirjojen lähitulevaisuuden maailma on sama, mutta kumpikin teos on ehyt kokonaisuus.

On hetkiä, jolloin maailma on niin kaunis, että melkein saatan unohtaa kaiken sen, mikä siinä on vialla.

Korennon keskiössä on kaksi nuorta naista. Satomi ja Mai ovat syntyneet ulkokansalaisen internointikylään saarella, jota ennen sanottiin Japaniksi. Suurta osaa maailmasta – tyttöjen koko elämää – hallitsee Itäisten Kauppaliittojen Unioni.

Ulkokansalaisten elämä on täynnä työtä kokokansalaisten eteen. Välillä he keräävät rannalta muoviroskaa, jotta kokokansalaiset pääsevät viettämään sinne vapaa-aikaa. Toisinaan he tekevät pitkää päivää kemiantehtaissa, joiden tuotteista he eivät tiedä muuta kuin sen, ettei niiden valmistaminen ole terveellistä. Välillä heidät määrätään vaatetehtaaseen. Sotilaat vartioivat kylää, teitä, kuljetuksia, kiintiöannoksia jakelevaa toria, kaivoa josta saa tunkkaista vettä.

Heidän vanhempansa ovat olleet leireillä tai työkomennuksilla eikä pienessä kylässä ole kuin yksi nuori mies, Main jalkavammainen veli. Satomin isä on sokeutettu, äiti tapettu. Mailla on äiti ja nuorempi hänen pikkusiskoistaan on kylän nuorin lapsi. Enempää ei synny, sillä kaikki ulkokansalaisnaiset steriloidaan.

Tunnen pelon kaiken aikaa kurkussani terävänä ja muodottomana. Se kuristaa. Kun me kuljemme vieretysten rantaa pitkin, kuulen kuinka ukkonen jyrähtelee kaukana merellä. Myrsky on nousemassa: näen kuinka pilvet jo riippuvat taivaanrannassa kuin raskas esirippu. Jokin on alkamassa, tunnen sen.

Elämä on köyhää eikä tulevaisuudessa näy toivoa, mutta onhan heillä sentään toisensa. Sitten Mai joutuu komentaja Ratikofin Nymfiksi ja Satomi jää yksin. Kaikki näyttää muuttuvan muutenkin vain entistä pahemmaksi.

On enää jäljellä vain yksi puoli: omamme. Sääli, että ymmärrämme sen vasta nyt.

Mistä valo pääsee sisään esittelee aluksi kokokansalainen Aleksein, joka on juuri palannut veden saartamaan Tokioon opiskelemasta Moskovasta. Hänen etäinen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta ja vielä etäisempi äitinsä katoaa yhä syvemmälle virtuaalitodellisuuteen.

Aleksein on määrä seurata isäänsä lääkärin ja tutkijan ammatissa eikä häneltä kysytä, mitä hän siitä ajattelee. Ennen opintoja Pekingissä hän harjoittelee ihmistutkimuslaitoksessa, jossa hänelle osoitetaan oma koeyksilö, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää. Koeyksilö on tuttu Korennosta.

Ne eivät saa asua meidän kaupungeissamme. Ne eivät saa omistaa maata. Ne eivät saa käyttää rahaa. Ne eivät saa matkustaa. Ne eivät saa käydä kouluja. Ne eivät saa lukea tai kirjoittaa. Ne eivät saa mennä naimisiin. Ne eivät saa hankkia lapsia. Ne eivät saa matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa.

Ei Itäisten Kauppaliittojen Unioni useimmille sen kokokansalaisillekaan mikään onnela ole.

Järjestelmä perustuu siihen, että kaikki vahtivat kaiken aikaa toisiaan. Yksityisyyttä ei ole.

Sitten Aleksei tutustuu Marijaan ja kaikki muuttuu.

Ja ensimmäistä kertaa koskaan näen tulevaisuudessani muutakin kuin pelkkää pimeää. Näen siellä mahdollisuuden, ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu.

Pidin Korennosta – joka on ulkoasultaankin todella kaunis – enemmän kuin sen Finlandia-palkitusta jatkosta, mutta molemmat ovat valtavan hienoja romaaneja, jotka sopivat erittäin hyvin myös vanhemmille aikuisille.

Aallon luoma tulevaisuuden maailma on kaikessa julmuudessaan ehyt, jopa kaunis. Hän kirjoittaa hienoa suomen kieltä, luo kiinnostavia henkilöhahmoja ja punoo huikeita juonia.

Muistin ja muistamisen, ihmisyyden ja inhimillisyyden, toivon ja tulevaisuuden teemat ovat suuria. Aiheisiin kuuluvat myös sekä rasismi ja epätasa-arvo, alistuminen ja totteleminen, petturuus ja viha, välinpitämättömyys ja julmuus että kapina ja vastarinta, ystävyys ja rakkaus, toivo ja luottamus. Aalto kirjoittaa kaikesta taiten, varmalla otteella, luomaansa maailman uskoen, lukijaan luottaen.

Miten innostavaa, että Suomessa kirjoitetaan näin upeaa nuorten (aikuisten) kirjallisuutta!

Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.