Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.

Mainokset

Kunnon tälli antaa uuden mahdollisuuden

Nainen joka unohti (WSOY, 2016; What Alice Forgot, 2010; suomentanut Helene Bützow. 495 sivua) on australialaisen Liane Moriartyn kepeä romaani muistinmenetyksestä. Nelikymppinen Alice menettää kymmenen vuotta muististaan, kun jumppatunnilla satuttaa pahoin päänsä.

Alice huomaa olevansa avioeron partaalle päätynyt kolmen lapsen äiti sen sijaan, että odottaisi esikoistaan onnellisessa parisuhteessa. Hän havaitsee laihtuneensa ja tulleensa hyvään kuntoon, mutta vieraantuneensa sisarestaan ja ystävistään. Hän saa myös tietää olevansa kiireinen, tehokas ja tarmokas leppoisan, saamattoman ja laiskanpuoleisen sijaan. Talouskin on kunnossa, mutta onko mikään muu. Ja kuka on Gina, josta heti nimen putkahtaessa puheisiin ei haluta kertoa enempää?

Alicen ruumis tuntuu onneksi muistavan, mitä tehdä — meikata (jota ei tehnyt 10 vuotta sitten), punnertaa (ei olisi pystynyt 10 vuotta sitten), hoitaa monenlaisia lapsiin liittyviä arkisia töitä ja tehtäviä (joita ei ollut 10 vuotta sitten) ja niin edelleen.

Liekö tuollainen muistinmenetys edes mahdollinen? Kyseessä ei ole TGA eli ohimenevä täydellinen muistinmenetys, joka kestää alle vuorokauden ja paranee itsestään. Sen oire on nimittäin kyvyttömyys painaa mieleen uusia asioita (ei päde Aliceen, joka muistaa yli 10 vuoden takaiset asiat, mutta myös uudet) samalla kun muut ajatustoiminnot ja tajunnantaso säilyvät normaaleina (pätee Aliceen). Kyse voisi ehkä olla tavoitetietoisesta muistinmenetyksen teeskentelystä eli Alice ei halua muistaa tapahtumia välttääkseen tapahtumaan liittyvää vastuuta (Ginaan liittyvä syyllisyydentunne? — mutta se on tullut jo paljon tälliä aiemmin) ja hankalia seuraamuksia (avioero? huonot suhteet lapsiin? — eivät liity edelliseen). Teeskennelty muistinmenetys on usein äkillinen, voimakas ja hiljattain tapahtuneeseen tilanteeseen liittyvä. Aivan tästä ei siis taida olla kysymys.

Niinpä Alicen tapaus onkin kaunokirjallinen muistinmenetys, jonka avulla saadaan kerrottua, mitä Alicelle on tapahtunut sekä annetaan hänelle mahdollisuus tavallaan aloittaa uudelleen kymmenen vuoden takaa yrittäen olla päätymättä yhtä tiukkapipoiseksi, huumorintajuttomaksi, vaativaksi ja rasittavaksi kuin ensimmäisellä kerralla.

Se, miten siinä käy, on sujuvasti kirjoitettua ja yllättävän viihdyttävää luettavaa. Romaani saa jopa miettimään, millaista olisi, jos unohtaisi oman elämänsä kymmenen viimeisintä vuotta, ja — koska muistaa — kertaamaan tärkeimmät: viivähtämään parhaissa muistoissa ja toivomaan, että huonoimmat olisivat vain pahaa unta.

Amnesian armoilla

S. J. Watsonin Kun suljen silmäni (Bazar, 2012. Before I Go to Sleep, 2011; suomentanut Laura Beck) on omintakeinen trilleri muistinsa menettäneestä naisesta, joka herää joka aamu muistamatta suurinta osaa elämästään, tunnistamatta kotiaan ja miestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä Ben.

Päähenkilökertoja, 47-vuotias Christine, kuulee Beniltä päivittäin onnettomuudesta, joka on aiheuttanut hänelle jo 20 vuotta sitten muistinmenetyksen, jossa päivän tapahtumat säilyvät hänen mielessään vain valveillaoloajan, mutta pyyhkiytyvät muistista nukkuessa.

Jos Memento-elokuva on nähty, on asetelma tuttu. Nyt ei kuitenkaan jahdata puolison murhaajaa, napsita polaroid-kuvia eikä tatuoida asioita omaan nahkaan. Sen sijaan Christine päätyy lääkärinsä (jota hän ei tunnista, mutta joka soittaa hänelle joka päivä) ehdotuksesta kirjoittamaan päiväkirjaa, jota lukemalla hänellä on mahdollisuus tietää, mitä edellisinä päivinä on tapahtunut.

Vähitellen Christinen menneisyydestä paljastuu isoja asioita, joista Ben vaikenee tai suorastaan valehtelee. Tekeekö hän se suojellakseen Christineä päivittäisiltä järkytyksiltä vai jostakin muusta syystä? Koska amnestikko elää pelkästään muiden kertomien asioiden varassa (ja kirjoittaa siis päiväkirjaansakin vain sen, mitä muilta kuulee) ja rakentaa päivittäisen totuutensa niille tiedoille, joita sinä päivänä saa, muodostuu ydinkysymykseksi se, kehen – jos kehenkään – voi luottaa.

Ajoittaisesta hitaudestaan ja paikoittaisesta ylenmääräisestä pikkutarkkuudestaan huolimatta Kun suljen silmäni on taitava, valloittava ja älykäs jännitysromaani.