Dekkariviikko 2018: 2 — Muistinmenetys

Shari Lapenan Vieras talossa (Otava, 2018; S Stranger in the House, 2017; suomentanut Antti Saarilahti; 298 sivua) ei valitettavasti vakuuttanut minua kirjailijan taidoista sen enempää kuin edeltäjänsä Hyvä naapurikaan. Jännitys on kaavamaista, henkilöhahmot yksiulotteisia ja loppukiepautus väkinäinen.

Pari vuotta auvoisen oloisessa avioliitossa elänyt Karen Krupp ajaa kolarin kaupungin pahamaineisessa osassa ja herää sairaalassa muistinsa menettäneenä. Kun poliisi alkaa tutkia samaan aikaan samalla alueella tapahtunutta murhaa, joutuu Karenin onnettomuus uuteen valoon. Näkikö hän jotakin? Voisiko hän todistaa, jos muistaisi jotain, vai liittyykö hän tapahtumiin?

Karenin kiltti puoliso Tom on ensin huolissaan, sitten ihmeissään ja lopulta kauhuissaan. Utelias naapuri Brigid seuraa tapahtumia enemmän kuin innoissaan. Lapena kirjoittaa nopealukuista peruskerrontaa, joten tarina etenee vauhdikkaasti, eikä kirjaa sen heppoisuudesta huolimatta halua jättää kesken. Parasta tässä romaanissa on sen monimerkityksiseksi osoittautuva nimi.

Nillitys: Onko kotirouvan — Kielitoimiston sanakirjan mukaan ansiotyössä käymätön rouva; Oxford English Dictionaryn mukaan (jos alkukielinen sana on housewife) A (typically married) woman whose main occupation is managing the general running of a household, such as caring for her family, performing domestic tasks, etc. — määritelmä jotenkin muuttunut sanakirjojen määrittelyistä vai onko kyseessä kirjailijan tai kääntäjän virhe?

-Kotirouva?

-Jep. Vähän yli kolmekymppinen, työskentelee kirjanpitäjänä. Naimisissa tilintarkastajan kanssa. —”

dekkariviikko2018

Dekkariviikko lukublogeissa

Mainokset

Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.

Kunnon tälli antaa uuden mahdollisuuden

Nainen joka unohti (WSOY, 2016; What Alice Forgot, 2010; suomentanut Helene Bützow. 495 sivua) on australialaisen Liane Moriartyn kepeä romaani muistinmenetyksestä. Nelikymppinen Alice menettää kymmenen vuotta muististaan, kun jumppatunnilla satuttaa pahoin päänsä.

Alice huomaa olevansa avioeron partaalle päätynyt kolmen lapsen äiti sen sijaan, että odottaisi esikoistaan onnellisessa parisuhteessa. Hän havaitsee laihtuneensa ja tulleensa hyvään kuntoon, mutta vieraantuneensa sisarestaan ja ystävistään. Hän saa myös tietää olevansa kiireinen, tehokas ja tarmokas leppoisan, saamattoman ja laiskanpuoleisen sijaan. Talouskin on kunnossa, mutta onko mikään muu. Ja kuka on Gina, josta heti nimen putkahtaessa puheisiin ei haluta kertoa enempää?

Alicen ruumis tuntuu onneksi muistavan, mitä tehdä — meikata (jota ei tehnyt 10 vuotta sitten), punnertaa (ei olisi pystynyt 10 vuotta sitten), hoitaa monenlaisia lapsiin liittyviä arkisia töitä ja tehtäviä (joita ei ollut 10 vuotta sitten) ja niin edelleen.

Liekö tuollainen muistinmenetys edes mahdollinen? Kyseessä ei ole TGA eli ohimenevä täydellinen muistinmenetys, joka kestää alle vuorokauden ja paranee itsestään. Sen oire on nimittäin kyvyttömyys painaa mieleen uusia asioita (ei päde Aliceen, joka muistaa yli 10 vuoden takaiset asiat, mutta myös uudet) samalla kun muut ajatustoiminnot ja tajunnantaso säilyvät normaaleina (pätee Aliceen). Kyse voisi ehkä olla tavoitetietoisesta muistinmenetyksen teeskentelystä eli Alice ei halua muistaa tapahtumia välttääkseen tapahtumaan liittyvää vastuuta (Ginaan liittyvä syyllisyydentunne? — mutta se on tullut jo paljon tälliä aiemmin) ja hankalia seuraamuksia (avioero? huonot suhteet lapsiin? — eivät liity edelliseen). Teeskennelty muistinmenetys on usein äkillinen, voimakas ja hiljattain tapahtuneeseen tilanteeseen liittyvä. Aivan tästä ei siis taida olla kysymys.

Niinpä Alicen tapaus onkin kaunokirjallinen muistinmenetys, jonka avulla saadaan kerrottua, mitä Alicelle on tapahtunut sekä annetaan hänelle mahdollisuus tavallaan aloittaa uudelleen kymmenen vuoden takaa yrittäen olla päätymättä yhtä tiukkapipoiseksi, huumorintajuttomaksi, vaativaksi ja rasittavaksi kuin ensimmäisellä kerralla.

Se, miten siinä käy, on sujuvasti kirjoitettua ja yllättävän viihdyttävää luettavaa. Romaani saa jopa miettimään, millaista olisi, jos unohtaisi oman elämänsä kymmenen viimeisintä vuotta, ja — koska muistaa — kertaamaan tärkeimmät: viivähtämään parhaissa muistoissa ja toivomaan, että huonoimmat olisivat vain pahaa unta.