Muistokirjoittamisen vaikeus

Hänelle on vähitellen alkanut muodostua käsitys siitä, miten kuolleista on tapana kirjoittaa.

Anja Portinin esikoisromaanin Muistokirjoitus (S&S, 2019; 252 sivua) päähenkilön Julian pitäisi kirjoittaa äitinsä – erityisesti satutulkinnoistaan tunnetun ääninäyttelijän – muistokirjoitus.

Äiti tosin elää vielä ja pyytänyt sitä itse, jotta voisi valvoa, mitä hänestä kuoleman jälkeen kirjoitetaan. Naisten suhde ei ole mutkaton eivätkä Julian lapsuusmuistot helppoja. Hän alkaa kuitenkin penkoa äitinsä arkistoja ja vajoaa pian menneisyyteen ja muistoihin niin, että oma lapsi uhkaa unohtua.

Ensin Julia ei ole ajatuksissaan ja mielessään läsnä, lopulta ei enää fyysisestikään kotona. Aaro-poika on mainio hahmo ja tuli minua lähemmäksi kuin Julia. Se, mitä hänelle pimeänä ja lumisena pakkasiltana tapahtuu, koskettaa.

Portin kirjoittaa muutoksesta ja murtumisesta eleettömästi; sillä tavalla kauniisti, ettei Julian ahdistuneisuus käy kimppuun, vaan pysyy kuin lasisen tai jäisen pinnan alla. Julia jää etäiseksi.

Dialogin melkein täydellinen puuttuminen tekee kaikesta jotenkin hiljaista, vaiennettua.

 

 

”Tolkulla pärjää ja tavallinen riittää.”

Kaikki alkoi tilaustyöstä, lyhyistä radiokuunnelmista vuonna 2009. Nyt Tuomas Kyrön karvalakkipäinen ikämies pahoittaa mielensä jo neljännessä kirjassa — pakinakokoelman sijaan romaanissa nimeltään Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY, 2009; 248 sivua). Edelleen kirjailijalla on taito asettua kahdeksankymppisen sysisuomalaisen sarkahousuihin pähkäilemään nykymaailman kummallisuuksia ja muistelemaan mennyttä.

Mielensäpahoittaja nikkaroi itselleen ruumisarkun, kirjoittaa oman muistokirjoituksensa ja laatii testamenttinsa, jossa luovuttaa paitsi aineellisen myös henkisen perintönsä jälkipolvien huomaan.

Teos onnistuu olemaan samaan aikaan sekä aidosti humoristinen että liikuttavan koskettava. Elokuvaa arastelen mennä katsomaan. Kyllä minä niin mieleni pahoitan, jollei se pysty samaan.