Maaginen realisti, realistinen fantastikko

Mikä nautinto, mikä elämän suola — istua viileässä asunnossa, juoda teetä, maistella kakkua ja lukea. Pureskella pitkiä virkkeitä, maistella niiden merkitystä, tavoittaa silmänräpäyksen ajaksi niiden syvempi merkitys, ihmetellä sitä ja olla hiljaa, liikkumatta, silmät nauliutuneina ikkunan neliöön.

Päivän talo, yön talo (Otava, 2004/2019; Dom dzienny, dom nocny, 1998; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 384 sivua) on Olga Tokarczukin ensimmäinen suomennettu teos. Se on fragmentaarinen ja monityylinen, sekoitus unia, muistoja, historiaa, sieniruokaohjeita ja selviytymistarinoita.

Tšekin raja on aivan tonttimme tuntumassa, katseen ulottuvilla. … Raja on ikivanha, se on vuosisatoja erottanut toisistaan eri valtioita. Se ei hevin ole antanut muuttaa itseään. Puut olivat tottuneet olemaan rajalla, samoin eläimet. Puut kuitenkin ottivat rajan huomioon — ne eivät koskaan siirtyneet paikaltaan. Eläimet taas typeryyksissään elivät niin kuin sitä ei olisikaan.

Kaikkea yhdistää paikka, Sleesian alue Etelä-Puolassa. Se on menneinä vuosisatoina ollut osa useampaakin valtiota ja kuului Saksaan toisen maailmansodan loppuun saakka, jolloin se liitettiin Puolaan. Alueelle siirrettiin väestöä itäisestä Puolasta, joka liitettiin Neuvostoliittoon, ja alueen saksalaisväestö taas pakkosiirrettiin länsirajan toiselle puolelle.

Kuka oli se mies, joka oli yökaudet keksinyt puolankielisiä vastineita saksalaisille paikannimille? Toisinaan hänelle oli sattunut runollisia neronleimauksia, toisinaan hän oli potenut kaameaa sananmuodostuskrapulaa. Hän oli nimennyt kaiken alusta alkaen. hän oli luonut kokonaan uudelleen tämän vuoristoisen, epätasaisen seudun. Vogelsbergistä hän oli tehnyt Nierolan (”Mahola”), Gotschenbergistä taas patrioottisesti Polska Góran (”Puolanvuori”), Fluchtin surumielisyys muuttui banaaliksi Rzędzinaksi (”Rivilä”), mutta sen sijaan Magdal-Felsenistä tuli Bógdał (”Jumala-antoi”). Miksi Kirchbergistä tuli Crekwica (”Kirkkola”), mutta Pfeifferbergistä Świstak (”Murmeli”), sitä emme saa ikinä tietää.

Kertoja asuu Nowa Rudan pikkukaupungin lähellä Pietnon kylässä. Hän kirjoittaa naapuristaan Martasta, jonka kanssa tekee paljon taloustöitä ja joka ei paljon puhu. Hän kertoo naapureista, joiden kanssa naukkaillaan nuotiolla votkaa, ja vierailuille saapuvista ystävistä, joiden kanssa katsotaan vaikkapa kuunpimennystä. Lisäksi mukana on muun muassa pyhimyslegenda sekä kertomus pyhimyslegendan kirjoittajasta sekä kertomuksia pakolaisista ja pakkosiirretyistä. Hän kertoo myös unista, joita löytää nettisivulta, jolla ihmiset kirjoittavat näkemiään unia.

Unet ovat ainoa asia maailmassa jota ei voi mitenkään omistaa.

Kehyskertomuksen sisällä on siis kehyskertomus, jonka sisällä on ainakin yksi kertomus. Lisäksi aluksi irrallisilta vaikuttavista tarinoista muodostuu eräänlainen seitti. Se yhdistää henkilöitä, aiheita ja ajatuksia ajasta ja tilanteesta toiseen.

Kertoja kirjoittaa paljon myös sienistä ja mukana on sieniruokaohjeita, joita kuitenkaan tuskin kannattaa testata, sillä kertoja käyttää myös myrkkysieniä.

Aamulla en osannut ajatella mitään muuta kuin sieniä. Yöllä olin kuulevinani niiden kasvavan. Metsä ritisi tuskin kuuluvasti, se piti ääntä joka tuskin kuului tai joka pikemminkin tuntui kuin kuului. En saanut siltä nukutuksi.

Minä söin kuitenkin kaikkia sieniä. Kun löysin tuntemattoman sienen, mursin siitä palasen ja panin sen suuhuni. Kostutin sen syljellä, hankasin sitä kielellä kitalakea vasten, maistelin ja nielaisin. Enkä koskaan kuollut, en ole ikinä kuollut sienestä. Monista muista asioista olen kyllä kuollut mutta en sienestä.

Päivän talo, yön talo on lumoava ja hurmaavaa kirja. Täysin realistinen kerronta muuttuu välillä fantasiatarinaksi. Faktapohjainen historiallinen tarina saa äkkiä maagisia piirteitä. Täysin todenmukaiselta vaikuttanut naapurimummokin taitaa viettää talvensa perin erikoisesti ja asiallinen professori herää kuutamoöiden jälkeen mitä oudoimmissa paikoissa mitä kummallisemmassa kunnossa.

Romaanin muoto on postmodernin avoin ja sisältö monitulkintainen, mutta sen vuoksi sitä on turha kartella, sillä se on silti helppoa luettavaa ja hyvinkin koukuttavaa kirjallisuutta.

Puolalainen Olga Tokarczuk on syntynyt vuonna 1962 ja asuu Nowa Rudan kaupungin lähettyvillä olevassa pikkukylässä. Hän on yksi tärkeimmistä puolalaisista nykykirjailijoista ja sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tokarczukilta on suomennettu myös teokset Alku ja muut ajat (Otava, 2007) ja Vaeltajat (Otava, 2012).

Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö
Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

Kahden maailman kohtaaminen

Heinäkuun päivä (Icasos, 2013; 255 sivua + sound-track-cd) on Tatu Kokon historiallinen kesäromaani, jossa eletään kahdella aikatasolla — vuosina 1891 ja 1966 — ja joka jakautuu kahteen osaan. Kahden aikatason limittäminen onnistuu hienosti. Ensimmäinen osa on positiivinen ja toiveikas, toinen synkempi, jopa ahdistava.

Pidin ensimmäisen osan valoisuudesta ja kirkkaudesta enemmän kuin jälkimmäisen raadollisuudesta. Innoituksensa teos on saanut Eero Järnefeltin maalauksesta.* Kertomus alkaa vuodesta 1966, jolloin nuori helsinkiläistoimittaja Jarmo tulee Muuruvedelle tutkimaan Eero Järnefeltin maalaukseen liittyvää salaisuutta. Hän haastattelee vanhaa Hannaa, joka on ollut kymmenvuotias tavatessaan niin Järnefeltit, Ahot kuin Sibeliuksetkin kotikylässään.

Vuoden 1891 tapahtumissa Hanna ja Aku-serkku ovat parhaita ystävyksiä, jotka viettävät päättymättömän oloista, suloista lapsuuden kesää, haaveilevat tulevaisuudesta, käyvät Kuopion laulujuhlilla ja pääsevät kuokkavieraiksi suomalaisen taiteen kultakauden parhaimmiston kesänviettoon. Sittemmin kova kohtalo murskaa nuorten kaikki haaveet. Rakkaustarina on traaginen, lähes julma.

Kokonaisuus on toimiva: maisema elää, ihmiset tulevat tutuiksi, tunteet heräävät, kohtalot koskettavat. Taustan tarinalle luo kirjailijan perehtyneisyys historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka eivät tässä tarinassa ole puisevia akkoja ja ukkoja kansakunnan kaapin päällä, vaan eloisa ja taiteellinen joukko nuoria intomieliä.

Mainittakoon, että sain kauniskantisen kirjan kirjailijalta itseltään valtakunnallisessa bloggaajatapaamisessa Kuopiossa heinäkuussa 2016. Siitä ovat kertoneet ainakin Amma, Arja ja Kirsi.

*Järnefeltin (1863-1937) teos Maisema Pohjois-Savosta voitti valmistuttuaan ensimmäisen palkinnon valtion maisemamaalauskilpailussa vuonna 1891. Vuonna 1930 Viipurin taidemuseon sai lahjoituksena maalauksen Heinäkuun päivä, joka muistutti voittoteosta, mutta yksityiskohdat erottivat teokset toisistaan. Maisema Pohjois-Savossa -maalauksessa on kaksi lasta synkän, tummasävyiden taivaan alla. Heinäkuun päivä kuvaa syrjäseudun kaski- ja vaaramaisemaa, jossa kiintopisteenä on poika. Ajan myötä tässä maalauksessa havaittiin värimuutoksia ja pojan vieressä istuvan tytön hahmo paljastui. Tarkemmat tutkimukset vahvistivat, että kyseessä on sama teos. Järnefelt oli muuttanut maalausta alkuperäistä valoisammaksi ja maisemaa avarammaksi. Teos tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. (Lähde: Wikipedia)

Myös Amma piti tästä.