Kahden maailman kohtaaminen

Heinäkuun päivä (Icasos, 2013; 255 sivua + sound-track-cd) on Tatu Kokon historiallinen kesäromaani, jossa eletään kahdella aikatasolla — vuosina 1891 ja 1966 — ja joka jakautuu kahteen osaan. Kahden aikatason limittäminen onnistuu hienosti. Ensimmäinen osa on positiivinen ja toiveikas, toinen synkempi, jopa ahdistava.

Pidin ensimmäisen osan valoisuudesta ja kirkkaudesta enemmän kuin jälkimmäisen raadollisuudesta. Innoituksensa teos on saanut Eero Järnefeltin maalauksesta.* Kertomus alkaa vuodesta 1966, jolloin nuori helsinkiläistoimittaja Jarmo tuulee Muuruvedelle tutkimaan Eero Järnefeltin maalaukseen liittyvää salaisuutta. Hän haastattelee vanhaa Hannaa, joka on ollut kymmenvuotias tavatessaan niin Järnefeltit, Ahot kuin Sibeliuksetkin kotikylässään.

Vuoden 1891 tapahtumissa Hanna ja Aku-serkku ovat parhaita ystävyksiä, jotka viettävät päättymättömän oloista, suloista lapsuuden kesää, haaveilevat tulevaisuudesta, käyvät Kuopion laulujuhlilla ja pääsevät kuokkavieraiksi suomalaisen taiteen kultakauden parhaimmiston kesänviettoon. Sittemmin kova kohtalo murskaa nuorten kaikki haaveet. Rakkaustarina on traaginen, lähes julma.

Kokonaisuus on toimiva: maisema elää, ihmiset tulevat tutuiksi, tunteet heräävät, kohtalot koskettavat. Taustan tarinalle luo kirjailijan perehtyneisyys historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka eivät tässä tarinassa ole puisevia akkoja ja ukkoja kansakunnan kaapin päällä, vaan eloisa ja taiteellinen joukko nuoria intomieliä.

Mainittakoon, että sain kauniskantisen kirjan kirjailijalta itseltään valtakunnallisessa bloggaajatapaamisessa Kuopiossa heinäkuussa 2016. Siitä ovat kertoneet ainakin Amma, Arja ja Kirsi.

*Järnefeltin (1863-1937) teos Maisema Pohjois-Savosta voitti valmistuttuaan ensimmäisen palkinnon valtion maisemamaalauskilpailussa vuonna 1891. Vuonna 1930 Viipurin taidemuseon sai lahjoituksena maalauksen Heinäkuun päivä, joka muistutti voittoteosta, mutta yksityiskohdat erottivat teokset toisistaan. Maisema Pohjois-Savossa -maalauksessa on kaksi lasta synkän, tummasävyiden taivaan alla. Heinäkuun päivä kuvaa syrjäseudun kaski- ja vaaramaisemaa, jossa kiintopisteenä on poika. Ajan myötä tässä maalauksessa havaittiin värimuutoksia ja pojan vieressä istuvan tytön hahmo paljastui. Tarkemmat tutkimukset vahvistivat, että kyseessä on sama teos. Järnefelt oli muuttanut maalausta alkuperäistä valoisammaksi ja maisemaa avarammaksi. Teos tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. (Lähde: Wikipedia)

Myös Amma piti tästä.

Mainokset

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.

Parasta sitten esikoisen

Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Tapetinvärinen : toisten muistoja (Otava, 2012) on mielestäni hänen paras teoksensa sitten Suden vuosi -esikoisen. Poissa ovat välillä ilmestyneiden romaanien kepeän viihteelliset juonet ja useimmiten melko teennäiset ihmissuhdekuviot.

Tapetinvärisen päähenkilö on kirjailija. Teos on muistelman ja romaanin sekoitus, jossa hipaistaan fantasiaa ja maagista realismia. Yhä kummallisemmiksi käyvien tapahtumien taustalta paljastuvat vähitellen kirjailijan keinot selvityä ilottomasta lapsuudestaan ja traumaattisesta nuoruudestaan.

Tapetinvärisessä on särmää ja se keskittyy olennaiseen. Se on merkillinen ja jännittävä selvitymistarina, vaikka kummallisten tapahtumien ja outojen henkilöiden selitys useimmille avautuneekin ennen romaanin loppua, jossa on hieman pettymyksen makua.