Otsikko ei ole liioittelua eikä toisaalta tarkoita yksinomaan Antti Heikkisen romaanin Mummo (WSOY, 2017, 303 sivua) naisia, vaan ylipäänsä tämän maa(ilma)n sisukkaita mummoja — naisia, jotka raatoivat, joilla oli salaisuuksia, joiden kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, jotka pitivät talot pystyssä, jotka antoivat ja tekivät kaikkensa, jotka eivät osanneet puhua tunteista, joilla ei ollut virallista valtaa mutta silti sananvaltaa, jotka rakastivat mutteivät sanoneet sitä, jotka vihasivat eivätkä sanoneet sitäkään, jotka eivät antaneet periksi silloinkaan kun olisi pitänyt, vaan pärjäsivät aina, ja joille Heikkinen on kirjoittanut kunnianosoituksen oma mummo mielessään, vaikkei kirja hänen omasta mummostaan kertonekaan.
Kirjan luvut vuorottelevat Mummon eli Maijan ja Äidin eli Marja-Liisan välillä. Heidän kauttaan kerrotaan sukutarina, jonka teemoihin kuuluvat naisten asema, sukupuolisuuteen liittyvä häpeä ja vaikenemisen kulttuuri — ei mitään kevyttä evästä siis. Juoni on juonikas ja välillä suorastaan jännittävä, mutta parhaimillaan Heikkinen on henkilöhahmojen kirjoittajana. Päähenkilöiden lisäksi myös kaikki sivuhahmot ovat tunnistettavia, eläviä, vereviä ja kiinnostavia.
Hieno romaani, joka henkilökohtailoiden kautta kuvaa myös Suomen historiaa. Ja muistuttaa, että , että tämmöisiä mummoja, naisia, on ollut.
Ja on heitä vieläkin.
Tuulevin lukublogi 