Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.

 

Mainokset

Kokonainen maailma kolmessakymmenessä sivussa

kansikuva

Olen jo kahdesti — Novelli on hieno laji ja Nobelistin viimeinen — ylistänyt blogissani Alice Munron (s. 1931; Nobelin kirjallisuuspalkinto 2013) sanataidetta, mutta siltä varalta, että vasta kolmas kerta sanoo toden, toistan Nuoruudenystävän (Tammi, 2015; Friend of My Youth, 1990; suomentanut Kristiina Rikman; 332 sivua) luettuani kanadalaiskirjailijan olleen jo varhaistuotannossaan yksi aikamme todellisista novellin taitajista.

Parasta Munron novelleissa ovat alut, keskikohdat ja loput sekä henkilöt, tapahtumat ja miljööt. Hän pystyy luomaan kokonaisen maailman 30-40 sivun tarinassa, jossa ihmiset ja heidän kohtalonsa tulevat tutuiksi nopein ja vakain lausein.

Kokoelmassa on kymmenen taitavaa, tarkkanäköistä ja tasalaatuista novellia, joissa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Ne hipovat täydellisyyttä, jolle luottosuomentaja on jälleen osannut tehdä kunniaa kauniilla suomen kielellä.