Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmentä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).

 

 

 

 

 

 

Dekkariklassikko

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Agatha Christien joistakin klassikkodekkareista on ilmestynyt uusia suomennoksia. Luin rikosromaanin kuningattaren kenties tunnetuimman teoksen Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2019; And then there were none, 1939; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 291 sivua) muistamatta vuosikymmenten takaisista edellisistä lukukerroista juuri muuta kuin sen, että kymmenen ihmistä kuolee yksitellen pienellä saarella noudatellen vanhaa lastenlorua.

Hämärästi muistin myös sen, että toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset houkutellaan saarelle erilaisin syin, ja että joku on lääkäri, toinen tuomari ja kolmas poliisi. Muistelin myös, että viimeinen hirttäytyy. Syyllistä en muistanut.

Muistini ei pettänyt. Pääsin taas ihmettelemään brittilastenloru(je)n hurjuutta. Tämän tarinan nursery rhyme – joka ilmeisesti onkin minstrel song vuodelta 1868 – kertoo kymmenestä pienestä sotilaspojasta (aiemmissa versioissa neekeri- tai intiaanipojasta), joista jokainen vuorollaan kuolee. Jouduin myös pähkäilemään osallistujien innokkuutta matkustaa kiviselle saaripahaselle, vaikka sen kiehtovuus toki taustoitetaan, ja vaikka jokaisella on syynsä ja perustelunsa. Silti: Lähtisitkö sinä viikoksi tuntemattomien seuraan jonkun puolitutun taloon meren saarelle? Huom! Ennen matkapuhelinten ja internetin aikaa.

Päädyin lukemaan dekkaria melkein kuin kuuluisa piru vielä kuuluisampaa pyhää kirjaa. Saarelle kootaan kolme naista : tiukkapipoinen vanhapiika Emily Brent, vähävarainen opettajatar Vera Claythorne ja arka keittäjä Ethel Rogers; sekä seitsemän miestä: viinaanmenevä tohtori Edward Armstrong, jyrkkä tuomari Lawrence Wargrave, kiero komisario William Blore, eläköitynyt leskikenraali John Macarthur, kunnoton autohurjastelija Anthony Marston, siekailematon seikkailija Philip Lombard ja levoton lakeija Thomas Rogers. Jokaisen makuuhuoneen seinällä on jo mainittu vanha loru, jonka moni tuntee lapsuudestaan. Heistä se sopii Soldier’s Island -saarelle siinä missä ruokasalin kymmen pienen sotilasfiguurin asetelmakin.

Kummassakaan ei ole mitään pahaenteistä vielä silloinkaan, kun äänilevy heti ensimmäisenä iltana kuuluttaa julki heidän rikoksensa. Yhtä lukuunottamatta heistä jokaisen omatunnon kuvaillaan silti jotenkin kolkuttelevan, ja suurin osa heistä kommentoi muille kuolemantapausta, joista heitä vaaditaan tilille. Ajalle kuvaavaa on, että siinä missä kahdeksaa heistä syytetään yhden ja yhtä kahden (ilmeisesti) britin kuolemasta, on yksi syytteessä peräti kahdenkymmenen itäafrikkalaisen ”alkuasukkaan” tappamisesta.

…No, on tietysti herra Lombard. Hän myöntää, että jätti kaksikymmentä miestään kuolemaan.”

Vera sanoi: ”He olivat vain alkuasukkaita.”

Emily Brent sanoi terävästi:

”Mustia vai valkoisia, he ovat meidän veljiämme.”

Ehkä sekin kuvaa aikaa, että palvelijaluokkaan kuuluva aviopari vastaa yhdessä vain yhden ”ylemmän” ihmisen hengenmenosta.

Ainakin lukijalle on varsin varhain ilmeistä, että kaiken takana on joku, jonka mielestä jokainen heistä ansaitsee kuolemanrangaistuksen selvittyään murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta rangaistuksetta. Kuolemantuomio oli Britanniassa voimassa vuoteen 1969 ja viimeinen ihminen teloitettiin siellä viisi vuotta aiemmin. (Btw, nykybriteistä noin puolet palauttaisi kuolemantuomion. Lienevätkö sama puolikas, joka äänesti Brexitin puolesta?)

Alkuasetelman jälkeen päitä alkaa putoilla tiuhaan tahtiin, eivätkä sen enempää ruokasalin yksi kerrallaan katoavat keramiikkahahmot kuin lorun sanatkaan ole kenestäkään enää hauskoja.

Koska lukija ei oikeastaan ennätä tutustua henkilöihin, vaan näkee heidät lähinnä pelinappuloina, eivät heidän kuolemansa juuri liikuta, vaan huomio kiinnittyy kokonaan juoneen: Miten tämä on toteutettu? Onko tarinassa aukkoja? Voiko murhaajan päätellä jostain? Yllättääkö loppuratkaisu? Kyseessä on siis arvoitusdekkari parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Vinkkejä Christie kyllä tarjoaa, mutta kuinka moni pystyy seulomaan oikeat vääristä?

Äkkiä hän tiesi, että ei halunnut lähteä saarelta lainkaan.

Murhaaja vai yksi uhreista?

”Aika käy vähiin — niin vähiin. Minun ikävä kyllä täytyy vaatia, että minua ei häirittäisi.”

…

”Te ette ymmärrä — ette ymmärrä alkuunkaan. Menkää pois.”

Murhaaja vai yksi uhreista?

Loppuratkaisun selvittyä tiedetään, että kyseessä on kosto. Yksi kymmenestä on päättänyt, että nämä kymmenen ihmistä ansaitsevat kuolla ja suunnitellut äärettömän monimutkaisen (ja viimeisten kuolemien osalta mielestäni psykologisesti epäuskottavan) tavan tappaa heidät. Muiden muassa miamilainen rikospaikkatutkija Dexter, tuo vain pahojen ihmisten sarjamurhaaja, on siis velkaa Dame Agathalle. Ei hänen tuotantonsa syyttä pysy klassikkokategoriassa vuosikymmenestä toiseen. Perustarinat on keksitty ja toteutettu moneen kertaan.

Oma suosikkini tämä ei Christien tuotannossa ole. Lienee parasta lukea muutkin uudet suomennokset, sillä klassikot eivät vanhene, vaikka niiden suomennoksille voi niin käydä, outoa kyllä.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien kymmenenteen klassikkohaasteeseen. Taikakirjaimet-blogista löydät haasteen säännöt, linkit osallistujablogeihin ja myös aiempein yhdeksän haasteen tiedot.

 

Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

• Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
• Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
• Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
• Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.