Pandemian jälkeen

Tuli influenssa, joka räjähti maapallolla kuin neutronipommi, tuli romahduksen aiheuttama sokki ja ensimmäiset kammottavat vuodet, …

Asema 11 (Tammi, 2022; Station Eleven, 2014; suomentanut Aleksi Milonoff; 394 sivua) on Emily St. John Mandelin kiehtova dystopiaromaani, joka sijoittuu Kanadaan ja Yhdysvaltoihin yhtäältä muutamia viikkoja ja toisaalta 20 vuotta tuhoisan pandemian jälkeen.

Georgianvirus on tappavampi kuin SARS-CoV-2 alias Covid-19. Tauti tarttuu nopeasti ja tappaa parissa päivässä. Silti pieni osa ihmisistä jää eloon. Yhteiskunta kuitenkin romahtaa. Infrastruktuurit katoavat.

Miten kaunis olikaan maailma, joka oli tyhjentynyt ihmisistä lähes kokonaan. — Ihmiskunta saattaisi hävitä pian kokonaan, mutta Kirstenin mielestä ajatus tuntui pikemminkin levolliselta kuin surulliselta.

Kirsten Raymonde kuuluu Kiertävään sinfoniaorkesteriin, joka nimestään huolimatta esittää paitsi klassista musiikkia myös Shakespearen näytelmiä. He kulkevat hevosten vetämine vankkureineen Suurten järvien alueella vältellen väkivaltaisia seutuja, metsästävät ja keräävät ruokaa, löytävät toisinaan taloja, joita ei vielä ole putsattu kokonaan, ja hankkivat näin uusia vaatteita ja jalkineita sekä toisinaan onnekkaasti vaikkapa soitinten osia, saippuaa tai suolaa.

Kirsten oli kahdeksanvuotias, kun pandemia iski. Hänellä oli mykkä rooli näytelmässä, jonka pääosan esittäjän, kuuluisan Arthur Leanderin kautta tarinan kaksi aikatasoa ja suurin osa keskeisistä henkilöistä erilaisine kohtaloineen liittyvät yhteen. Aikatasojen vaihtelu ja risteäminen toimii hienosti eikä ole missään vaiheessa hämäävää tai sekavaa.

He olivat koko ajan eläneet itsestään selvien ihmeiden keskellä.

Uusi maailma on uudenlainen todellisuus. Usein pelottava ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja toivoa täynnä. Vanhemmat muistavat helpomman ja monimutkaisemman elämän. He kertovat nuoremmille menneen maailman ihmeistä kuten sähköstä, lentokoneista ja internetistä, mutta lapsena pandemiasta selviytyneet tai sen jälkeen syntyneet eivät osaa sellaista kaivata, heille sellaiset ovat kuin taruja.

Ja toisaalta, millainen merkitys onkaan Leanderin ensimmäisen vaimon Mirandan piirtämillä kiehtovilla sarjakuvilla? Entä kuka on pelätty Profeetta, ja mitä tapahtuu lentokentällä, kun yksikään lento ei enää koskaan lähde? Ja mikä kumman Asema 11? Lukekaa, niin tiedätte. Tämä romaani lumoaa.

He nukkuivat puun alla sillan tuntumassa maaten vierekkäin Augustin muovisuojan päällä. Kirsten nukkui katkonaisesti ja aisti aina herättyään maiseman tyhjyyden, ihmisten, eläinten ja vaunujen puuttumisen ympäriltään. Helvetti on rakkaiden ihmisten poissaolo.

Asema 11 on traagisuudestaan huolimatta ihmeen lohdullinen kertomus ihmisyydestä ja taiteesta, siitä mikä oikeasti on tärkeää.

Mietin, olisiko tämä upea romaani julkaistu suomeksi ilman koronapandemiaa. Alkuteoshan jo julkaistu jo vuonna 2014. Nyt romaani on – ja ihan syystä – päässyt laatukirjallisuuden Keltaiseen kirjastoon. Mistäpä tiedän, vaikka olisi päässyt muutenkin.

Asema 11 on Emily St. John Mandelin neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu. Jos taso on tämä, pyydän, saisinko pian lisää.

Naistenviikko 2022 – Minnan oopperat

Tiesittekö, että Galileo Galilein isä Vincenzo oli myös oopperan isä? Entä sen, että caffé macchiaton keksijä Domenico Barbaja käynnisti Wienissä italialaisen oopperan valtakauden ja päätti uransa Milanon La Scalan johtajana? Entäpä sen, että Gioachino Rossini käytti sellaista leikkaa ja liimaa -tekniikkaa, että Matka Reimsiin ja Veijarikreivi -oopperoiden ensimmäiset näytökset ovat yhtä duettoa lukuun ottamatta identtiset, koska säveltäjä ei voinut kuvitellakaan, että kukaan Roomassa voisi tietää, millainen ooppera häneltä oli kuultu hieman aiemmin Milanossa? Tai sen, että kenraalitauko ja kenraaliharjoitus ovat käännösvirheitä?

En minäkään ennen kuin luin Minna Lindgrenin teoksen Minun oopperani – epätäydellinen historia (Teos, 2022; 412 sivua). Se on sujuvasanainen tietopaketti oopperasta ja sen historiasta sekä keskeisistä oopperateoksista.

…kun oopperasta on tarjolla kaksi versiota, joista toinen on tehty Pariisiin, älkää valitko sitä. Pariisia varten oopperat venyivät, mikä ei ole asialle eduksi.

Miksi ne venyivät, miksei vanhojen oopperatalojen aitioista näe lavalle, millainen tragedia oli Georges Bizetin kohtalo, millä kaikilla tavoilla Richard Wagner, Arturo Toscanini ja Gustav Mahler muuttivat oopperamaailmaa, mikä on Lindgrenin mielestä paras ooppera, ja moni muu asia – kuten muutaman kymmenen oopperan sisältö ja idea ja merkitys – selviää lukemalla tämä helppolukuinen ja kevyen humoristinen kirja. Kirjoittaja sivistää lukijoitaan (kaikkia kahta, kuten hän ehkä hieman liian monta kerta mainitsee) kuin ohimennen – paikoin muustakin kuin oopperasta, mutta aina siihen liittyen.

Ooppera on epärealismin taidetta, sen tenho on epätodellisuudessa ja sen mahdottomuuksia on turha ihmetellä. Jos katsojaa häiritsee, että nainen unohtaa olevansa äiti, että mies ei tunnista vaimoaan lainahatussa tai että kuolinhetki venyy elinvoimaisen aarian takia, hän ei ole vielä antautunut oopperan maailmalle.

Lindgrenin laaja oopperatuntemus ja palava intohimo lajiin välittyvät teoksesta mainiosti. Tämän tietokirjan parissa todella viihtyy. Lämmin suositus niin oopperaummikoille kuin oopperanystävillekin sekä jopa (tai ehkä etenkin) niille, joista ooppera on elitististä ja/tai liian vakavaa ja/tai vain muinaismuisto.

Teoksen on kuvittanut kirjoittajan tyyliin sopivasti Ville Ranta.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Muusikot

Marjo Heiskasen taitelijaromaani Mustat koskettimet (Siltala, 2017; 352 sivua) oli ehdolla Savonia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Romaanin päähenkilö on Sere Metsätsalo, pianisti ja trion johtaja, jolla on voimakas henkilökohtainen suhde musiikkiin ja soittamiseen. Trion muut muusikot viulisti Laura ja sellisti Mats sekä vaitelias assistentti Sari Asp, entinen muusikko, alistuvat Seren komentoon. Joukko viettää paljon aikaa yhdessä harjoitellen, matkustaen ja konsertoiden. Ala on vaativa. Kilpailu on kovaa. Jännite nousee.

Mustat koskettimet on romaani musiikkialan kiehtovuudesta ja kovuudesta, soittamisesta ammattina ja työnä. Se on myös taitelijaromaani sekä romaani ystävyydestä, petoksesta ja luopumisesta. Tyylillisesti romaanissa on mielestäni jotakin ranskalaista, vaikka onkin vaikea tarkemmin analysoida, miksi. Ehkäpä vain vastakohtana niin suomalaiselle, pohjoismaalaiselle kuin anglo-amerikkalaisellekin.

Minua hieman arvelutti tarttua kirjaan, jonka tiesin uppoutuvan syvälle klassisen musiikin ja muusikoiden maailmaan ja elämään, josta en tiedä mitään. Kirjasta saa varmasti enemmän irti, jos tuntee paremmin musiikkia tai soittaa sitä itse, mutta lukemisesta selviää onneksi ihan peruskäsitteillä. Kirjalla on myös soittolista.

P. S. Pieneksi ihmetyksen aiheeksi minulle jäi se, miksi assistentin piti huolehtia lentokenttäkuljetuksista, vaikka Sere suostui matkustamaan vain junalla.