”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Meteoriitti-isku

Antti Tuomainen kuuluu eturivin suomalaisiin rikoskirjailijoihin. Uutuusteos Pikku Siperia (Like, 2018; 296 sivua) sijoittuu Pohjois-Karjalaan ja talven pakkasiin.

Olen Itä-Suomessa, syrjäisen Hurmevaaran kylän keskustassa. Matkaa Venäjän rajalle on parikymmentä kilometriä. Ulkolämpötila on miinus kaksikymmentäkolme astetta, on aamuyö, kello lähestyy puolta kolmea. Huomaan ajattelevani, että mikäli Jumalalla on selkä, olen useammalla tavalla sen takana.

Juopon entisen rallikuskin itsemurha-ajo keskeytyy, kun hänen autoonsa putoaa meteoriitti. Se osoittautuu arvokkaaksi ja päätyy vartioitavaksi kotiseutumuseoon.

Puolet kylästä sanoo, että meteoriitti kuuluu heille. Tarvainen ajaa Jokisen autolla Koskirannan mailla Eskolan bensiinillä ja soittaa Liesmaan talosta paikalle Ojanperän, joka saapuu yhdessä Vihisen kanssa, jonka Kuljetuspalvelu Vihinen & Laitakari on Laitakarin ohjastamaa, mutta Paavolan puoliksi omistama. Ja niin edelleen.

Moni kyläläinen toivoisi meteoriittipottia itselleen sen sijaan, että mahdollisesti arvokas taivaanlahja viedään tutkittavaksi Lontooseen. Ei kuitenkaan pastori Joel Huhta. Hänellä on meteoriitin yövartiossa hyvää aikaa käydä läpi akuuttia avioliittokriisiä.

Silti me jatkamme.

Kävelen pikkutietä, en tiedä miksi ajattelen nyt tällaisia. Ehkä osasyy on siinä, että ajattelin — alitajuisesti, asiaa nimeämättä — parin päivän ajan, että mitään tällaista ei ole voinut tapahtua missään muualla. Mutta se ei ole totta. Me viemme itsemme mukanamme kaikkialle, ja päädymmepä mihin tahansa, meillä on tekomme ja teoilla seurauksensa.

Pikku Siperia on mustan huumorin sävyttämä, pakkasen purema rikosromaani. Tuomainen kirjoittaa erinomaisesti. Hän luo inhimillisiä henkilöhahmoja ja hallitsee vetävän juonen punonnan. Talvinen syrjäkylä on mahtava miljöö.

Harvoin kommentoin kirjojen kansia, mutta nyt harmittaa, että tyylikkään kansikuvan päälle on lätkäisty tuo punainen ympyrä, josta tulee mieleen ruokakauppojen Huomaa päiväys! -aletarra.