Norjalainen kolmiodraama

Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus, 2019; Nei og atter nei, 2016; suomentanut Sanna Manninen; 261 sivua) vaikuttaa pitkään melko tavaomaiselta kolmiodraamalta. On keski-ikäinen pariskunta ja miehen toinen nainen. On keski-iän kriisi ja lapsuudenkodissaan loisivat aikuiset lapset. Taloudellisesti kaikki on liiankin hyvin. Työ ei anna enää mitään.

Mutta peli oli menetetty, pojat olivat isoja, he olivat valmiita ja he olivat tottuneet siihen, että kaikki tehtiin heidän puolestaan rakkauden nimessä.

Näkökulmia on kolme, mutta ainakin minun (keski-ikäisen naisen) luennassani pääosan saa Ingrid, petetty aviovaimo. Hänen tapansa reagoida siihen, miten merkityksettömältä kaikki elämässä tuntui, oli yllättävää ja herätti kunnioitusta. En samastunut hänen tilanteeseensa, mutta ymmärsin hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Mutta hänelle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Jan häipyisi. Ja juuri siksi niin oli tapahtunut.

Puoliso Jan jäi vieraammaksi — en päässyt sisälle sen enempää hänen ajatuksiinsa, motiiveihinsa kuin tunteisiinsakaan. Lopuksi tunsin lähinnä sääliä häntä kohtaan samalla, kun halusin käskeä häntä ottamaan oman elämänsä ohjat.

…minulla on taipumus olla samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. En siis pelkää sanoa mielipidettäni, vaan ongelma on se, että mielipiteeni muuttuu koko ajan.

Hanne, parisuhteesta ja perheestä haaveileva sarjarakastatar ja alkoholin suurkuluttaja, tuntui liioitellun sekopäiseltä. Oli vaikea tietää, miten hänen epätoivoonsa pitäisi suhtautua.

Sinulla on viikko aikaa päättää, mitä haluat, Hanne oli ilmoittanut, sillä hän oli varma ettei Jan eroaisi, ja siksi tämä oli keino päästä miehestä eroon, saada tämä lopettamaan yhteydenpito.

Myöhemmin sama toistui, mutta silloin juttu oli jo vakava.

Jäin luettuani miettimään, pidinkö kirjasta vai en. Luin sen nopeasti ja mielelläni, joten kaiketi kyllä. Silti sen sisältö jätti viileän, hieman tyhjän, olon.

Tuon olon aiheutti satiirinen tyyli, joka vaikutti enimmäkseen yksinomaan ilkeältä, mustan huumorin jäädessä sivuosaan. Eikä vähiten Ingridin ja Janin täydellisen hirveäksi kirjoitetun niin sanotun ystäväpariskunnan vuoksi.

Valheita ja salaisuuksia, osa 1

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja ”sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.