Toukkainvaasio Kuopiossa

Emma Luoma sijoittaa toisen romaaninsa Perhosten aika (Myllylahti, 2021; 389 sivua) Kuopioon, jossa hän opiskeli lääkäriksi.

Kaikki alkoi toukista. Parin viikon aikana niitä oli löydetty yliopistolta, keskustan hotelleista ja niin monesta asunnosta, etten enää pysynyt laskuissa. Mutta siinähän löytyi, oli tuholaisia ollut ennenkin. Luteita, turkiskuoriaisia, vaatekoita ja mitä niitä nyt oli. En aikonut antaa muutaman ötökän pilata hyvää kesää. En ainakaan toukkien.

Mutta niin vain tekevät, pilaavat kesän – ja kaiken. Toukat osoittautuvat yöperhosen toukiksi; eivätkä ihan tavallisen sellaisen, vaan ihmiselle vaarallisen.

Kirjan päähenkilön Viimalle tilanne on vaikeampi kuin muille, sillä hän kärsii – muun ohella – perhoskammosta, joka johtaa paniikkikohtauksiin. Tatuointistudiossa työskentelevä, lävistyskoruja kilisevä nuori mies liikkuu mieluiten skeittilaudalla ja asuu tyttöystävänsä Tuikun kanssa – kunnes on pakko lähteä toukkaevakkoon.

Toinen Viimalle tärkeä ihminen on paras ystävä Oula, joka on valmis mihin tahansa ystävänsä vuoksi. Poikien menneisyydessä on tapahtunut jotakin kauheaa, sellaista mikä näyttää etäännyttäneen heidät sisaruksistaan. Nyt heitä on kuitenkin majapaikan toivossa lähestyttävä. Vanhemmat loistavat tässä teoksessa poissaolollaan.

Viiman näkökulman rinnalla tarina etenee Gotsu just nyt -nimisen nettifoorumin keskustelujen ja (aluksi nimettömän, mutta sittemmin tutuksi tulevan) Toukkatutkijan päiväkirjan avulla. Siten saadaan yleisempää informaatiota toukkainvaasion etenemisestä ja sen aiheuttamista viranomaistoimenpiteistä sekä tutkimustiedon karttumisesta.

Jos Luoman esikoinen Vain huonoja vaihtoehtoja (2019) oli mielenkiintoinen yhdistelmä jännitystä ja sairaalasarjaa, on toinen romaani paitsi katastrofikuvaus nuorista aikuisista, joilla olisi tarpeeksi ongelmia ilman luonnonvitsaustakin, myös ja etenkin romaani ystävyydestä ja rakkaudesta.

Jos kärsit voimakkaasta ötökkäkammosta tai pandemia-aika jo valmiiksi ahdistaa, kannattaa tämän kauhun liepeitäkin hipovan kirjan lukemista siirtää tuonnemmaksi.

Sandhamnin murhat -sarja paranee edetessään

Ristiaallokossa (WSOY, 2017; I farans riktning, 2014; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) on Viveca Stenin Sandhamnin murhien kuudes osa. Sarja on dekkarin ystävän mielestä parantunut jatkuessaan, sillä hieman saippuasarjamaista ihmissuhdekuvausta on yhä vähemmän ja rikoskirjallisuusominaisuuksia siten enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat jouluaattona, kun Sandhamnin viimeiselle lautalle kiirehtii laiha ja stressaantunut nainen, joka majoittuu hotellin yhteydessä olevaan mökkiin. Samaan

Kuoleva mies seikkailee

Antti Tuomaisen edellisen romaanin jäljiltä olin vähän pettynyt, koska olin pitänyt aiemmasta tuotannosta niin paljon. Mies joka kuoli (Like, 2016; 300 sivua) on jälleen minua miellyttävää, loistavaa Tuomaista.

Romaanin minäkertoja Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä, joka saa tietää pian kuolevansa myrkytyksen uhrina ilman, että elimistön tuhoutumista voidaan mitenkään estää, tietämättä vetääkö viimeisen henkäyksensä viiden minuutin vai viikon kuluttua. Heti lääkäristä palattuaan Jaakko päätyy todistamaan vaimonsa uskottomuutta ja tekee omat päätelmänsä. Samaan aikaan naapuritontille ilmaantuu kilpaileva sieniyritys.

Seurauksena on tragikoominen trilleri helteisessä Haminassa. Jaakon ja hänen vaimonsa bisnes ovat männyntuoksuvalmuskat eli matsutaket. Heillä on muutama työntekijä ja hyvät suhteet ostajiin Japanissa. Äkkiä kaikki on kuitenkin muuttunut: elämä on rajallinen, rakkaus ei kestä, yritys on vaarassa. Onnistuuko tajuttomuus- ja kipukohtauksia saava kuoleva mies pelastamaan firmansa ja mikä häntä siihen ajaa? Mihin hän panostaa ja mihin kykenee, kun aikaa on vähän eikä enää ole mitään menetettävää?

Koomisen ja traagisen yhdistäminen mustaksi huumoriksi on haastava laji, jossa Tuomainen onnistuu tällä kertaa erinomaisesti. Vain loppuratkaisu vei tarinalta kaikkein viiltävimmän terän.