Maaginen realisti, realistinen fantastikko

Mikä nautinto, mikä elämän suola — istua viileässä asunnossa, juoda teetä, maistella kakkua ja lukea. Pureskella pitkiä virkkeitä, maistella niiden merkitystä, tavoittaa silmänräpäyksen ajaksi niiden syvempi merkitys, ihmetellä sitä ja olla hiljaa, liikkumatta, silmät nauliutuneina ikkunan neliöön.

Päivän talo, yön talo (Otava, 2004/2019; Dom dzienny, dom nocny, 1998; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 384 sivua) on Olga Tokarczukin ensimmäinen suomennettu teos. Se on fragmentaarinen ja monityylinen, sekoitus unia, muistoja, historiaa, sieniruokaohjeita ja selviytymistarinoita.

Tšekin raja on aivan tonttimme tuntumassa, katseen ulottuvilla. … Raja on ikivanha, se on vuosisatoja erottanut toisistaan eri valtioita. Se ei hevin ole antanut muuttaa itseään. Puut olivat tottuneet olemaan rajalla, samoin eläimet. Puut kuitenkin ottivat rajan huomioon — ne eivät koskaan siirtyneet paikaltaan. Eläimet taas typeryyksissään elivät niin kuin sitä ei olisikaan.

Kaikkea yhdistää paikka, Sleesian alue Etelä-Puolassa. Se on menneinä vuosisatoina ollut osa useampaakin valtiota ja kuului Saksaan toisen maailmansodan loppuun saakka, jolloin se liitettiin Puolaan. Alueelle siirrettiin väestöä itäisestä Puolasta, joka liitettiin Neuvostoliittoon, ja alueen saksalaisväestö taas pakkosiirrettiin länsirajan toiselle puolelle.

Kuka oli se mies, joka oli yökaudet keksinyt puolankielisiä vastineita saksalaisille paikannimille? Toisinaan hänelle oli sattunut runollisia neronleimauksia, toisinaan hän oli potenut kaameaa sananmuodostuskrapulaa. Hän oli nimennyt kaiken alusta alkaen. hän oli luonut kokonaan uudelleen tämän vuoristoisen, epätasaisen seudun. Vogelsbergistä hän oli tehnyt Nierolan (”Mahola”), Gotschenbergistä taas patrioottisesti Polska Góran (”Puolanvuori”), Fluchtin surumielisyys muuttui banaaliksi Rzędzinaksi (”Rivilä”), mutta sen sijaan Magdal-Felsenistä tuli Bógdał (”Jumala-antoi”). Miksi Kirchbergistä tuli Crekwica (”Kirkkola”), mutta Pfeifferbergistä Świstak (”Murmeli”), sitä emme saa ikinä tietää.

Kertoja asuu Nowa Rudan pikkukaupungin lähellä Pietnon kylässä. Hän kirjoittaa naapuristaan Martasta, jonka kanssa tekee paljon taloustöitä ja joka ei paljon puhu. Hän kertoo naapureista, joiden kanssa naukkaillaan nuotiolla votkaa, ja vierailuille saapuvista ystävistä, joiden kanssa katsotaan vaikkapa kuunpimennystä. Lisäksi mukana on muun muassa pyhimyslegenda sekä kertomus pyhimyslegendan kirjoittajasta sekä kertomuksia pakolaisista ja pakkosiirretyistä. Hän kertoo myös unista, joita löytää nettisivulta, jolla ihmiset kirjoittavat näkemiään unia.

Unet ovat ainoa asia maailmassa jota ei voi mitenkään omistaa.

Kehyskertomuksen sisällä on siis kehyskertomus, jonka sisällä on ainakin yksi kertomus. Lisäksi aluksi irrallisilta vaikuttavista tarinoista muodostuu eräänlainen seitti. Se yhdistää henkilöitä, aiheita ja ajatuksia ajasta ja tilanteesta toiseen.

Kertoja kirjoittaa paljon myös sienistä ja mukana on sieniruokaohjeita, joita kuitenkaan tuskin kannattaa testata, sillä kertoja käyttää myös myrkkysieniä.

Aamulla en osannut ajatella mitään muuta kuin sieniä. Yöllä olin kuulevinani niiden kasvavan. Metsä ritisi tuskin kuuluvasti, se piti ääntä joka tuskin kuului tai joka pikemminkin tuntui kuin kuului. En saanut siltä nukutuksi.

Minä söin kuitenkin kaikkia sieniä. Kun löysin tuntemattoman sienen, mursin siitä palasen ja panin sen suuhuni. Kostutin sen syljellä, hankasin sitä kielellä kitalakea vasten, maistelin ja nielaisin. Enkä koskaan kuollut, en ole ikinä kuollut sienestä. Monista muista asioista olen kyllä kuollut mutta en sienestä.

Päivän talo, yön talo on lumoava ja hurmaavaa kirja. Täysin realistinen kerronta muuttuu välillä fantasiatarinaksi. Faktapohjainen historiallinen tarina saa äkkiä maagisia piirteitä. Täysin todenmukaiselta vaikuttanut naapurimummokin taitaa viettää talvensa perin erikoisesti ja asiallinen professori herää kuutamoöiden jälkeen mitä oudoimmissa paikoissa mitä kummallisemmassa kunnossa.

Romaanin muoto on postmodernin avoin ja sisältö monitulkintainen, mutta sen vuoksi sitä on turha kartella, sillä se on silti helppoa luettavaa ja hyvinkin koukuttavaa kirjallisuutta.

Puolalainen Olga Tokarczuk on syntynyt vuonna 1962 ja asuu Nowa Rudan kaupungin lähettyvillä olevassa pikkukylässä. Hän on yksi tärkeimmistä puolalaisista nykykirjailijoista ja sai vuoden 2018 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tokarczukilta on suomennettu myös teokset Alku ja muut ajat (Otava, 2007) ja Vaeltajat (Otava, 2012).

Kiitos uudesta suomennoksesta

Katrina oli kolmesta sisaruksesta vanhin, pohjoispohjanmaalaisen maatalon tytär. Hän oli siskoksista kaunein, iloisin ja ylpein. Voimakas oli hänen nuori, suora vartensa, ja työ kävi kuin leikki, oli se sitten puunhakkuu metsässä, kyntö tai äestys pellolla tai kehrääminen ja kutominen tuvassa. … Siniset silmät säteilivät elämänhalua.

Sally Salmisen Katrina (Teos, 2018; Katrina, 1936; suomentanut Juha Hurme; 447 sivua), heti ilmestyttyään kansainvälinen bestseller, on totisesti ansainnut uuden tulemisensa. Hurmeen hieno suomennos on upea romaani, sellainen klassikko, jonka ei pidä unohtua.

Suunsoitto vaikutti Johaniin kuin alkoholi juoppoon; se piti hänet pystyssä ja antoi eloa hänen herpaantuneelle ruumilleen.

Nimihenkilö Katrina muuttaa nuorena mutta sitäkin vahvempana Pohjanmaalta pienelle Torsön saarelle Ahvenanmaan saaristoon puolisoksi kiltille mutta ketkulle Johanille, joka on merimies ja pitkiä aikoja poissa vaatimattomasta kotitönöstä. Mies huijaa ja puijaa eikä saa oikein mistään otetta, mutta Katrinan rakkaus kestää..

Hän oli näkevinään loputtoman jonon äitejä — resuisia, nälkäisiä, tietämättömiä naisia, jotka tarpoivat eteenpäin pimeää tietä, jota he sanoivat elämäksi, ja synnyttivät lapsia, lukemattomia lapsia, jotka eivät koskaan olisi lapsia vaan ostettuja orjia jo ennen kuin he olivat nähneet päivänvalon, niin, ennen kuin he heräsivät kohdussa, oli heidän kohtalokseen määrätty työskennellä maalla, josta heillä ei ollut mitään osuutta.

Silloinkin, kun mies on maissa, jäävät lähes kaikki työt Katrinalle, mutta hän ei valita. Työtä riittää enemmän kuin tarpeeksi, mutta palkkaa ei niinkään, sillä torpparin, saati mäkitupalaisen, asema on kurja.

”Se tekee yksitoista päivää. Ja niistä kapteeni on antanut minulle viisi munaa ja kaksi kappaa perunoita ja puoli naulaa voita. Ja kapteenska antoi minulle kaksi homeista leipää pyykistä. Minun täytyy saada maksu, markka päivältä kahdeksan päivän ajalta.”

Köyhyydestään huolimatta Katrina on arvonsa tunteva, omapäinen nainen, joka tarvittaessa panee kuriin jopa kylän mahtimiehet, arvonsa tuntevat ja etuoikeutetut kapteenit ja laivanvarustajat. Elämä on kovaa, mutta Katrina ei lannistu.

”Tämä on kai jotakin uutta, jota ihmiset taas ovat keksineet. Minun aikanani torpparit ovat ottaneet, mitä ovat saaneet, ja olleet iloisia.”
”Mutta me emme enää ole siitä iloisia. Mekin haluamme vähän määrätä.”

Salminen — aikansa kosmopoliitti, New Yorkissa tämän esikoisensa kirjoittanut — laajentaa yhden naisen kunnioitettavan elämäntarinan taitavasti väkeväksi yhteiskunnalliseksi romaaniksi, jonka lukemista suosittelen kaikille.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen. Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan.

Klassikkohaaste 8

Tarukirja-blogissa lisää tietoa Kirjabloggaajien kahdeksannesta klassikkohaasteesta

Dekkariviikko 2018: 2 — Muistinmenetys

Shari Lapenan Vieras talossa (Otava, 2018; S Stranger in the House, 2017; suomentanut Antti Saarilahti; 298 sivua) ei valitettavasti vakuuttanut minua kirjailijan taidoista sen enempää kuin edeltäjänsä Hyvä naapurikaan. Jännitys on kaavamaista, henkilöhahmot yksiulotteisia ja loppukiepautus väkinäinen.

Pari vuotta auvoisen oloisessa avioliitossa elänyt Karen Krupp ajaa kolarin kaupungin pahamaineisessa osassa ja herää sairaalassa muistinsa menettäneenä. Kun poliisi alkaa tutkia samaan aikaan samalla alueella tapahtunutta murhaa, joutuu Karenin onnettomuus uuteen valoon. Näkikö hän jotakin? Voisiko hän todistaa, jos muistaisi jotain, vai liittyykö hän tapahtumiin?

Karenin kiltti puoliso Tom on ensin huolissaan, sitten ihmeissään ja lopulta kauhuissaan. Utelias naapuri Brigid seuraa tapahtumia enemmän kuin innoissaan. Lapena kirjoittaa nopealukuista peruskerrontaa, joten tarina etenee vauhdikkaasti, eikä kirjaa sen heppoisuudesta huolimatta halua jättää kesken. Parasta tässä romaanissa on sen monimerkityksiseksi osoittautuva nimi.

Nillitys: Onko kotirouvan — Kielitoimiston sanakirjan mukaan ansiotyössä käymätön rouva; Oxford English Dictionaryn mukaan (jos alkukielinen sana on housewife) A (typically married) woman whose main occupation is managing the general running of a household, such as caring for her family, performing domestic tasks, etc. — määritelmä jotenkin muuttunut sanakirjojen määrittelyistä vai onko kyseessä kirjailijan tai kääntäjän virhe?

-Kotirouva?

-Jep. Vähän yli kolmekymppinen, työskentelee kirjanpitäjänä. Naimisissa tilintarkastajan kanssa. —”

dekkariviikko2018

Dekkariviikko lukublogeissa