Dekkariviikko 2018: 2 — Muistinmenetys

Shari Lapenan Vieras talossa (Otava, 2018; S Stranger in the House, 2017; suomentanut Antti Saarilahti; 298 sivua) ei valitettavasti vakuuttanut minua kirjailijan taidoista sen enempää kuin edeltäjänsä Hyvä naapurikaan. Jännitys on kaavamaista, henkilöhahmot yksiulotteisia ja loppukiepautus väkinäinen.

Pari vuotta auvoisen oloisessa avioliitossa elänyt Karen Krupp ajaa kolarin kaupungin pahamaineisessa osassa ja herää sairaalassa muistinsa menettäneenä. Kun poliisi alkaa tutkia samaan aikaan samalla alueella tapahtunutta murhaa, joutuu Karenin onnettomuus uuteen valoon. Näkikö hän jotakin? Voisiko hän todistaa, jos muistaisi jotain, vai liittyykö hän tapahtumiin?

Karenin kiltti puoliso Tom on ensin huolissaan, sitten ihmeissään ja lopulta kauhuissaan. Utelias naapuri Brigid seuraa tapahtumia enemmän kuin innoissaan. Lapena kirjoittaa nopealukuista peruskerrontaa, joten tarina etenee vauhdikkaasti, eikä kirjaa sen heppoisuudesta huolimatta halua jättää kesken. Parasta tässä romaanissa on sen monimerkityksiseksi osoittautuva nimi.

Nillitys: Onko kotirouvan — Kielitoimiston sanakirjan mukaan ansiotyössä käymätön rouva; Oxford English Dictionaryn mukaan (jos alkukielinen sana on housewife) A (typically married) woman whose main occupation is managing the general running of a household, such as caring for her family, performing domestic tasks, etc. — määritelmä jotenkin muuttunut sanakirjojen määrittelyistä vai onko kyseessä kirjailijan tai kääntäjän virhe?

-Kotirouva?

-Jep. Vähän yli kolmekymppinen, työskentelee kirjanpitäjänä. Naimisissa tilintarkastajan kanssa. —”

dekkariviikko2018

Dekkariviikko lukublogeissa

Mainokset

Savonia-voittaja

Asko Sahlberg voitti Savonia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Amandan maailmat (Like, 2017; 136 sivua).

Amanda on yli 80-vuotias nainen, joka asuu yksin todella vaatimattomassa lapsuuskodissaan nimeämättömän kaupungin — ehkä Göteborgin — laitamilla. Lapsena hieman jälkeenjääneeksi tuomittu vanhus viihtyy hyvin omissa oloissaan, vaikkei omista edes televisiota. Seurana piipahtaa silloin tälläöin naapuri Jansson hieman kyseenalaisine pyyntöineen.

Ruoan eli perunat, porkkanat ja sipulit Amanda saa enimmäkseen omalta pellolta, mutta toisinaan on käytävä myös kaupassa ja nostettava rahaa automaatista. (Suomessa tällainen mummo kyllä asioisi konttorissa.) Kun pieni pakolaispoika sitten kerran sieppaa koneen sylkemän setelinipun, joutuu Amanda kohtaamaan nyky-yhteiskunnan (toiset) osattomimmat.

Miten varkauteen, pakolaisuuten ja yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen suhtautuu vanhus, jolla ulkopäin katsoen ei ole juuri mitään, mutta omasta mielestään kaikkea? Hän ottaa pojan suojelukseensa, vaikkei heillä ole edes yhteistä kieltä. Jansson varoittelee, mutta on pian itse paljon varomattomampi.

Teos on minusta hienosti kirjoitettu, mutta kovin ankea. Tunnelma on alati jotenkin uhkaava eikä mikään muutu ainakaan paremmaksi. Minun on vaikea nähdä tarinassa toivon pilkahdustakaan.

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.