Savonia-voittaja

Asko Sahlberg voitti Savonia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Amandan maailmat (Like, 2017; 136 sivua).

Amanda on yli 80-vuotias nainen, joka asuu yksin todella vaatimattomassa lapsuuskodissaan nimeämättömän kaupungin — ehkä Göteborgin — laitamilla. Lapsena hieman jälkeenjääneeksi tuomittu vanhus viihtyy hyvin omissa oloissaan, vaikkei omista edes televisiota. Seurana piipahtaa silloin tälläöin naapuri Jansson hieman kyseenalaisine pyyntöineen.

Ruoan eli perunat, porkkanat ja sipulit Amanda saa enimmäkseen omalta pellolta, mutta toisinaan on käytävä myös kaupassa ja nostettava rahaa automaatista. (Suomessa tällainen mummo kyllä asioisi konttorissa.) Kun pieni pakolaispoika sitten kerran sieppaa koneen sylkemän setelinipun, joutuu Amanda kohtaamaan nyky-yhteiskunnan (toiset) osattomimmat.

Miten varkauteen, pakolaisuuten ja yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen suhtautuu vanhus, jolla ulkopäin katsoen ei ole juuri mitään, mutta omasta mielestään kaikkea? Hän ottaa pojan suojelukseensa, vaikkei heillä ole edes yhteistä kieltä. Jansson varoittelee, mutta on pian itse paljon varomattomampi.

Teos on minusta hienosti kirjoitettu, mutta kovin ankea. Tunnelma on alati jotenkin uhkaava eikä mikään muutu ainakaan paremmaksi. Minun on vaikea nähdä tarinassa toivon pilkahdustakaan.

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Naapurit

Laura Lähteenmäen romaani Korkea aika (WSOY, 2016; 280 sivua) sijoittuu kuudelle vuosikymmenelle ja kertoo tarinansa kuuden eri henkilön näkökulmasta. Romaani alkaa vuoteen 2015 sijoittuvalla Saana-nimisen naisen osuudella, jonka jälkeen edetään kronologisesti vuodesta 1948 hyppäyksittäin.

Keskiössä on työteliäs evakkopariskunta Anna ja Olavi Otso. He raivaavat Kaunismäki-nimisen tilan Pihjalan tilasta lohkaistulle tontille, Heljän ja tämän katkeran sotainvalidimiehen naapureiksi. Alun Saana on heidän poikansa Laurin tytär. Kuva perheestä ja suvusta rakentuu vähitellen. Pikkuhiljaa siihen kietoutuu tiukasti myös naapurien kohtalo.

Täysin erilaisista ja eri tavalla elämään suhtautuvista avoimen auttavaisesta Annasta ja varautuneesta, hieman avuttoman oloisesta Heljästä tulee vähitellen jonkinlaiset ystävykset. Lapsuudenystävyksiä ovat heidän tyttärensä Riitta ja Gloria, jonka kautta perheiden välille muodostuu toisaalta side ja toisaalta taakka. Tätä ristiriitaa ja perhettä kohdannutta suurta surua Olavi sitten seitsemänkymmentäluvulla pakenee tavalla, joka jää kaikille mysteeriksi.

Moninäkökulmainen ja kohtauksisttain etenevä Korkea aika on hieman hankalasti hahmottuva romaani, josta kuitenkin lopulta syntyy kirkkaan vaikuttava, joskin hieman kitkerä, kokonaisuus.