Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.

Mainokset

Naistenviikko — Rei

Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus, 2016; The Kizuna Coast, 2014; suomentanut Terhi Leskinen; 448 sivua) on Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan 11. teos ja sijoittuu maaliskuuhun 2011, jolloin maanjäristys ja sitä seuraava tsunami aiheuttivat suurta tuhoa Japanissa, vakavimpana Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden.

Rei asuu miehensä kanssa Havaijin Oahulla ja näkee uutiset entistä asuinmaataan Japania kohtaavasta onnettomuudesta televisiosta. Hän saa myös sekavan puhelun mentoriltaan herra Ishidalta, joka on ollut antiikkihuutokaupassa tsunamialueella ja jonka uusi apulainen Mayumi on kadonnut. Luonteensa mukaisesti — ”jos voin auttaa, autan” — Rei päättää matkustaa Japaniin auttamaan ja ottamaan selkoa.

Tokiosta Rei pääsee Auttavat kädet -vapaaehtoisryhmän mukana tulvatuhojen alueelle. Näky rannikolla on kauhistuttava, samoin ihmisruumiiden ja kuivalle maalle jääneiden kalojen haju. Monia on kuollut, mutta monia myös pelastettu.

Rei auttaa missä voi, mutta harrastaa myös salapoliisin hommia, sillä Mayumiin, tämän perheeseen ja entiseen poikaystävään sekä paikalliseen antiikkikauppiaaseen tuntuu liittyvän kaikenlaista kummallista, jopa hämärää. Lisäksi Reitä seurataan ja hän saa uhkaavia tekstiviestejä.

Tapahtumapaikat — Tohokun rannikko, Tokio, Jokohama — vaihtelevat taajaan ja siitä huomaa Japanin maantieteellisen pienuuden. Kiehtovasti Massey kertoo hyvin tuntemastaan japanilaisuudesta ja japanilaisesta kulttuurista tällä kertaa suuren katastrofin keskellä.

Välillä romaani on aika höpsö, muttei ärsyttävällä tavalla. Juonikin kulkee sujuvasti. Henkilökuvaajana Massey ei ole kovin taitava, vaan monet hahmoista ovat melko yksiulotteisia. Synkistä taustatapahtumistaan huolimatta leppoisaa jännitysviihdettä naistenviikolle(kin) silti.

 

naistenviikko

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Todisteita naisdekkarin voimasta

Tiina Torppa on haastatellut joukon suomalaisia ja ulkomaalaisia naisia, jotka kirjoittavat rikosfiktiota. Tuloksena on yleistajuinen johdatus uuden (tai uudehkon) rikoskirjallisuuden syntyyn ja teemoihin nimenomaan naistekijöiden kautta sekä haastattelu- & faktapaketti 25 naisdekkaristista. Kokonaisuus on saanut nimen Murha naisen käsin (BTJ Kustannus, 2009).

Teoksen alkuosa on ahkerallekin dekkariharrastajalle hyvä, tiivis kertauspaketti naisten kirjoittamasta rikoskirjallisuudesta Sjöwall & Wahlöön ajoista nykyaikaan. Dekkareihin tutustumista aloittelevalle tai vaikkapa kirjallisuusesitelmää tekevälle Torpan teksti on suorastaan aarreaitta.

Haastateltuja ovat Jaana Airaksinen, Marita Gleisner, Taina Haahti, Leena Lehtolainen, Eppu Nuotio, Outi Pakkanen, Marianne Peltomaa, Karin Alvtegen, Joolz Denby, Inger Frimansson, Doris Gercke, P.D. James, Camilla Läckberg, Val McDermid, Liza Marklund, Sujata Massey, Denise Mina, Kate Mosse, Åsa Nilsonne, Ruth Rendell, Maj Sjöwall, Karin Slaughter, Leonie Swann, Helene Tursten ja Laura Wilson.

Joukko on mukavan sekalainen kymmenittäin rikosromaaneja kirjoittaneista konkareista yhden dekkarin tapauksiin, arvostetuista brittileideistä nuoriin debytantteihin, kotimaisista yhdysvaltalaisiin ja pohjoismaalaisista monikansallisiin. Toki montakin kiinnostavaa nimeä puuttuu joukosta, muttei eihän ole aivan yksinkertaista päästä haastattelemaan kirjailijoita.

Yksi kohta muuten asiantuntevassa teoksessa minua kummastuttaa kovasti:

Torpan mukaan ”suomalaiset eivät ole vielä toistaiseksi kirjoittaneet historiallisia rikoskirjoja” (s. 35), vaikka on olemassa ainakin a) Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion mainio viisiosainen historiallinen rikosromaanisarja (Jumalan ruoska : salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta; Kuolema Ylioppilastalolla : salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872; Punavuoren keisarinna : salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä; Ruumisvaunut Bulevardilla : salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa; Stenvallin tapaus : salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä), joka ilmestyi vuosina 1990-94; sekä b) Sirpa Tabetin rautakaudelle sijoittuvat rikosromaanit Punainen metsä (1989), Tähkäyö (1994) ja Hämärän lapset (1997).

Kirjan kansi on lähinnä kummallinen. Muutaman kirjoitusvirheen voi aina katsoa läpi sormien.