Naistenviikko 2021: Mary, Louise, Isabelle, Alexandra, Isabella, Ethel, Nellie, Annie, Helinä, Rosie

Olisi voinut kuvitella, että tällainen itsenäinen, rohkea maailmanmatkaaja ja luennoitsija olisi ollut myös kiihkeä naisasianainen, mutta ei: Mary ei halunnut tulla yhdistetyksi naisasialiikkeeseen millään tavalla. … hänkö muka uuden ajan nainen! Ei missään nimessä! … kuitenkin käytännössä oli naisten itsenäisyyden symboli, oman tiensä kulkija, … pelkäsi menettävänsä uskottavuutena tiedenaisena ja tutkijana, jos hänet yhdistettäisiin naisliikkeeseen.

Päivi Laitisen Reissunaisia : seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä (Tammi, 2019; 383 sivua) kertoo kymmenestä naisesta, joita yhdisti halu matkustaa. Reissatessaan maailmalla useimmat heistä uhmasivat aikansa tapoja ja sääntöjä sekä muuttivat käsitystä naisille sopivista rooleista – tahtoen tai tahtomattaan. Useimpia heistä ajoi kiihkeä ja voimakas halu nähdä maailmaa, mutta mukaan mahtuu myös äkillisiä päähänpistoja ja vedonlyöntejä. Rohkeutta ei puuttunut keltään.

Niin vaivainen Alexandra ei kuitenkaan ollut, etteikö olisi haaveillut uusista matkoista. Vielä satavuotiaana hän uusi passinsa, sillä suunnitelmissa oli matka Berliinin, Venäjän ja Siperian kautta Yhdysvaltoihin.

Mary Kingsley (1862-1900) tutkimusmatkaili Afrikan viidakoissa ja Louise Arner Boyd (1887-1972) arktisilla alueilla. Isabelle Eberhardt (1877-1904) ratsasti aavikoilla, Alexandra David-Néel (1868-1969) taivalsi Tiibetissä. Isabella Bird (1831-1904) valloitti Kalliovuoret ja Ethel Tweedie (1862-1940) tutustui muun muassa Suomeen hevosrataskyydillä. Nellie Bly (1964-1922) matkusti maailman ympäri, samoin Annie Londonderry (1870-1947) mutta polkupyöräillen – ainakin osittain. Helinä Rautavaara (1928-1998) liftasi melkein kaikkialla maailmassa, kun taas joukon ainoa yhä matkaileva Rosie Swale Pope (1946-) on tehnyt juoksemalla matkustamisesta elämäntavan.

Ethel ei kokemuksiaan kaunistellut, vaan totesi asiat juuri niin kuin ne itse näki ja koki. Hänen mielestään suomalaiset olivat älyllisesti mitä mielenkiintoisimpia: uteliaita, itsepäisiä, totuutta janoavia ja ihmeellisen rehellisiä. Vahinko vain, ettei ulkonäkö yltänyt samalle korkealle tasolle. …
Myöhemmin, Kuopiossa ollessaan Ethel harmitteli suuresti, kun ei päässyt tapaamaan Canthia…
Naisten asema Suomessa oli yksi niistä asioista, joihin Ethel matkallaan jatkuvasti palasi. ”Onko jotain, mihin suomalainen nainen ei pystyisi?” hän ihasteli ja luetteli sitten, miten naisia on niin kirvesmiehinä, ahtaajina, teurastajina kuin muurareinakin. …Naisilla oli jo oikeus äänestää paikallisvaaleissa, ja he pääsivät myös jäseniksi moniin yhdistyksiin.

Monet näistä reissunaisista kirjoittivat seikkailuistaan. Tweedien kirja Through Finland in carts (1897) ilmestyi suomeksi vuonna 1989 nimellä Matkalla Suomessa 1896. Eberhardtin Dans l’ombre chaude de l’islam on julkaistu suomeksi nimellä Islamin siimeksessä (2007). David-Néeliltä on suomennettu Viiden viisauden lama (1951; Le lama aux cinque sagesses). Nellie Blyn kaksi teosta on suomennettu juuri äsken: Kymmenen päivää mielisairaalassa (2020) ja Maailman ympäri 72 päivässä (2021). Helinä Rautavaarasta voi lukea lisää teoksesta Minä Helinä Rautavaara. Muunkielisen lisälukemisen osalta kannattaa tutustua Laitisen teoksen lähdemateriaaliin.

Reissunaisia on erittäin mukaansatempaava ja sujuvasti kirjoitettu, usein hauska ja paikoin jopa jännittävä, sekä – etenkin tietokirjaksi – erittäin viihdyttävä. Matkakuumetta teos ei välttämättä herätä, mutta usein kunnioitusta, toisinaan ihmetystä, ja paikoin ajatuksia nykyaikaisen matkailun helppoudesta.

Tuijata

Brittiklassikko

…; jollain salaperäisellä tavalla Derondasta oli tulossa osa hänen omaatuntoaan, niin kuin naisesta, johon mies kunnioittavasti luottaa, voi tulla tuolle miehelle uusi omatunto.

Kirjabloggaajien kahdennentoista klassikkohaasteen postaukset julkaistaan tänään. Oma valintani osui George Eliotin (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) klassikkoon Daniel Deronda (WSOY, 2019; Daniel Deronda, 1876; suomennos, jälkisanat ja selitykset: Alice Martin; 928 sivua), joka on psykologisen kaunokirjallisuuden uranuurtajan viimeinen romaani. Upea suomennos ilmestyi Eliotin syntymän 200-vuotisjuhlavuotena.

Tästä, kuten muistakin kirjallisuuden klassikoista, on kirjoitettu valtavasti niin tieteellistä tutkimusta kuin muutakin, joten mitä minä tästä sanoisin?

”Olen todella pahoillani, rakas mama, kun tuotan harmia, mutta en mahda sille mitään”, sanoin Gwendolen äänessään entistä tiukempaa vastustusta. ”Olittepa te sedän kanssa mitä mieltä tahansa, tai mitä tahansa teettekin, minä en enää mieltäni muuta, enkä kerro syytä, miksi. Minä en enää välitä siitä, mitä tästä seuraa. En välitä, vaikken menisi koko ikänäni naimisiin. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki miehet ovat pahoja, ja minä inhoan heitä.”

Romaani on nimetty miespäähenkilönsä Daniel Derondan mukaan, mutta nimessä voisi hyvin olla mukana olla myös naispäähenkilö Gwendolen Harleth. Hemmotellusta, itsekeskeisestä nuoresta naisesta on harvoin kirjoitettu yhtä viiltävän ankarasti ja samalla kokonaisvaltaisesti ymmärtäen.

Hän ei ollut perusteettomasti pahantahtoinen eikä kokenut egoistista nautintoa siitä, että teki miehet onnettomiksi. Hän vain kiihkeästi vastusti sitä, että miehet tekivät onnettomaksi hänet.

Ja kuinkas sitten kävikään? Naisen asema romaanin tapahtuma-aikana 1800-luvun puolivälin tienoilla joko isän, aviomiehen tai muun holhoojan vallan alla oli kaikin tavoin epäitsenäinen. Toki keimailija-Gwendolen uskoo olevansa maailman keskipiste, mutta osin ymmärsin Gwendolenin kiukun, sillä vaihtoehdot olivat todella vähissä.

Daniel on toisenlainen hahmo, melkein yhtä nuori, mutta paremmin kasvatettu, luonteeltaan auttavainen ja hyväntahtoinen. Hänen kipukohtansa on oma tausta, josta hän ei tiedä mitään. Rakastavan kasvatti-isän poika tuntee epämääräistä ulkopuolisuutta.

Korkeamoraalisesta Danielista tulee ajan mittaan Gwendolenin uskottu, mitä ennakoi jo teoksen enteellinen alkukohtaus keskieurooppalaisen kylpyläkaupungin pelikasinolla.

Ihmiset vetosivat häneen, kuten hans Meyrinck oli vedonnut, nimenomaan sikäli kuin hänen oli mahdollista puolustaa heitä, pelastaa heidät, vaikuttaa heidän elämäänsä jonkinlaisella vapahtavalla voimalla; …

Yksi Danielin pelastamista on nuori juutalaisnaisen Mirah Lapidoth, ja pian hän törmää myös karismaattiseen Mordecai Coheniin, jonka puheet juutalaisuudesta tekevät häneen suuren vaikutuksen. Romaania on pidetty aikansa länsimaalaisista klassikoista juutalaisuuteen myönteisimmin suhtautuvana.

Romaani alkaa ikään kuin tapahtumien keskeltä, ja sen alkupuoli onkin lukemisen juhlaa. Keskivaiheilla olin hieman pulassa pitkien monologien puristuksessa, mutta loppua kohti tapahtumat ja tunteet veivät taas täysin mukanaan.

Vakavuudestaan huolimatta Daniel Deronda ei kuitenkaan ole ankara moraliteetti, vaan brittityyliin humoristinen, usein satiirinen, ja siten kaikkea muuta kuin raskas. Paikoin hyväntahtoisen, paikoin tylynkin pilkan kohteeksi joutuvat niin jäykät seurapiiritavat, tyhjänpäiväiset keskustelut, hyödyttömät opinnot, loputon joutilaisuus kuin korostettu pinnallisuuskin.

Romaanin henkilögalleria on monipuolinen, muttei liian laaja. Kaikki hahmot erottuvat toisistaan pikkulapsia myöten. Eliot oli tavattoman tarkkanäköinen ja oivaltava ihmiskuvaaja. Elävästi kuvattuja tapahtumapaikkoja ovat eteläenglantilainen maaseutu, Lontoo ja välimerellinen Genova. Eliot luo kuvaa ihmismielen liikkeistä myös heidän asentojensa, ilmeidensä ja liikkumisensa avulla, ja sijoittaa heidän kohtaamisensa taitavasti erilaisiin tiloihin – salonkeihin, kamareihin, pukeutumishuoneisiin, ovensuihin, aamaispöytiin, talleihin, veneisiin, synagogiin, puoteihin… – ja tilanteisiin – kuiskuttelemaan, vaikenemaan, polkemaan jalkaa, kirjoittamaan, ratsastamaan, laulamaan, odottamaan, ompelemaan, tanssimaan, toivomaan, pelkäämään, luottamaan..

Esineenä yli 900-sivuinen ja noin 1250 gramman painoinen teos on raskas. Olisipa se julkaistu kahdessa osassa. Nyt olin vähällä selättää kirjan paitsi lukemalla myös retkauttamalla sen nidoksestaan.

Jotakin syötäväksi kelvotonta kokoaa kaikki tämän klassikkohaasteen postaukset yhteen.

Dekkariviikko 2020: Koskematon

Kicki Sehlstedtin Koskematon (Like, 2019; Oskuld, 2019; suom. Petri Stenman.  357 sivua) on Sehlstedtin esikoisdekkarin Älä silmä pieni jatko-osa, mutta voi sen lukea itsenäisenäkin.

Suosittu YouTube-vaikuttaja Linn on kadonnut 18-vuotisjuhliensa jälkeen. Kriminologi Kajan Berglund päätyy puoli vuotta myöhemmin selvittämään, miksei poliisi ole löytänyt häntä. Kajanin tilapäinen kämppis, toimittaja Aida Svantesson saa selville, että Linnin ex-miesystävä maalitti hänet salaiselle naisvihamieliselle Facebook-ryhmälle. Samaan aikaan Aidan seuraama Instagram-vaikuttaja Julia elää somemaailmassa täydellistä elämää ja todellisuudessa väkivallan uhrina.

Netin näkymättömissä syövereissä elelee myös incel-nuorukainen, jonka psykologiaa taustoitetaan lapsuuden takaumien avulla ja tiedoilla vastoin tahtoaan selibaatissa elävien valkoisten heteromiesten verkostoista. Incel-juoni palautti mieleen vuonna 2011 Aamulehden kohua herättäneen kolumnin Tytön puute sairastuttaa miehenalun. Siinä niputettiin yhteen joukko- ja koulusurmaajia sillä perusteella, että heidän ”ratkaisevin puutteensa” oli ”naisen puute”, ja ehdotettiin ilmeisen tosissaan, että naiset voisivat sääliseksillä estää nuorten miesten radikalisoitumista joukkosurmaajiksi.

Sehlstedt käsittelee vakavaa aihetta viihdyttävällä otteella ja vauhdikkain juonenkääntein. Ikävä kyllä suomennos on paikoin todella kömpelö.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.