Abbedissa

Lauren Groffin historiallinen romaani Mestarinna (S&S, 2022; Matrix, 2021; suomentanut Tero Valkonen; 286 sivua) on saanut innoituksensa todellisesta henkilöstä, jonka elämästä ei tiedetä juuri mitään. Runoilija Marie de France (1160–1215) syntyi nykyisen Ranskan alueella ja eli Englannissa 1100-luvun loppupuolella. Häntä pidetään yhtenä ensimmäisistä ranskankielisistä naisrunoilijoista. Marie de France oli mahdollisesti Shaftesburyn luostarin abbedissa Marie.

Romaanissa Marie on orpo äpärätär ja naisristiretkeläisten jälkeläinen, joka 17-vuotiaana joutuu kuningatar Eleonooran, aikansa suurnaisen, epäsuosioon. Suurikokoinen, kulmikas ja naittamiskelvottomaksi tuomittu tyttö lähetetään hovin yltäkylläisyydestä luostariin Englantiin; onhan hän luku- ja kirjoitustaitoinen.

Marien kieltäytyminen innoitti Eleonooran nauruun ja pilkkaan. Mitä mitä mitä. Kuvitteliko Marie todella, että jonain päivänä hänet naitettaisiin jonnekin? Hänenkö kaltaisensa kuikelo? Kolme päätä liian pitkä jättikätinen maalaistollo, joka kolistelee ympäriinsä, puhuu kamalan matalalta, kinaa ja harjoittelee miekan käyttöä?

Luostari on niin köyhä, että siellä nähdään nälkää. Karu elämä syrjässä muusta maailmasta ei houkuttele kunnianhimoista nuorta naista, mutta pikku hiljaa hän ensin sopeutuu, sitten innostuu ja lopulta paitsi johtaa luostarin kasvuun ja kukoistukseen vailla vertaa; tekee siitä kaikin keinoin todellisen naisten valtakunnan, jossa hänellä on valta ja voima.

Luostari on nimittäin kollektiivi, jossa yksityisyys on sääntöjen vastaista, yksinolo on ylellisyys, ajatteluaikaa ei välttämättömien töiden ja mietiskelyjen ja rukousten keskellä ole koskaan kovin paljon. Jopa lukeminen on nunnien keskuudessa ääneen lukemista; … Marie ei lainkaan ihmettele, minkä tähden niin harvalla hänen nunnistaan on kyky ajatella itse; … Hän ymmärtää abbedissana, kuinka vaarallinen itsenäisesti ajatteleva nunna voikaan olla. Jos hänen laumassaan olisi toinen Marie, se olisi kohtalokasta. Hän tuntee ajoittain ankaraa syyllisyyttä, mutta pitää silti nunnat pyhässä pimeydessä työn ja rukoilun parissa. Hän oikeuttaa sen selittämällä itselleen, että siten hän pitää tyttärensä viattomina. Hän on luonut toisen Eedenin.

Groffin Marie ei ensisijaisesti ole runoilija, vaikka hän pikaisesti sittemmin kuuluisat lai-runonsa kirjoittaakin, vaan voimakastahtoinen visionääri, määrätietoinen johtaja ja intohimoinen ihminen.

Salaiset sankarit

Celeste Ng’n dystopiaromaani Kadonneet sydämemme (Gummerus, 2022; Our Missing Hearts, 2022; suomentanut Taina Helkamo; 347 sivua) sijoittuu vinksahtaneen nykyajan tai lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin. Maa on selvinnyt kammottavasta talouskriisistä ja nyt ihmisiä hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä.

PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli juhlava lupaus kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat, epäamerikkalaiset elementit. Se oli rahoitusta naapurivartioille, jotka hajottivat mielenosoituksia ja vartioivat kauppoja ja muita yrityksiä, projekteille, jotka tehtailivat lippuja, rintamerkkejä ja julisteita, joissa kehotettiin olemaan valppaana ja panostamaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, … Ja lopulta, olennaisimpana kaikesta, jotta epäamerikkalaisia näkemyksiä ei levitettäisi eteenpäin, se tarkoitti, että lapset haettiin kaikessa hiljaisuudessa pois ympäristöistä, joita pidettiin epäamerikkalaisina.

Päähenkilö on 12-vuotias Bird, jonka kiinalaistaustainen runoilijaäiti Margaret Miu jätti miehensä ja poikansa kolme vuotta sitten. Bird ei tiedä, mitä äidille tapahtui tai miksi hän lähti. Isä, entinen kielitieteilijä, hyllyttää nyt kirjoja Harvardin yliopiston kirjastossa. Äidistä ei puhuta. Häntä ei ole olemassa. Siten puoliaasialainen Bird pysyy turvassa. Ehkä.

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.
Ai, Bird sanoo. Se oli siis äidin kirjojen kohtalo.

Äiti kertoi ja luki Birdille satuja. Niiden hengessä ja rakenteissa – vaarat, auttajat, etsintä, löytäminen – ja parin salaperäisen viestin innoittamana poika lähtee etsimään äitiään New Yorkista.

Ei tarvitse katsoa kauas tosimaailmassa, kun näkee pelon hallitseman yhteiskunnan, poliisin mielivaltaa ja väkivaltaisia epävirallisia ”naapurivahteja”, lasten pakkosiirtoja, kiellettyjen kirjojen listoja ja muuta sananvapauden rajoittamista, etnisin perustein valittujen ihmisryhmien syrjintää ja vainoamista, valtiollista aivopesua. Ng’n romaanissa on toivoa ja vastarintaa. Onko todellisuudessa?

Kirjastoihmisen sydäntä lämmittää, että tarinan sankareita ovat kirjastonhoitajat. Heillä on verkosto, jonka kautta kulkevat salaiset viestit, joilla lapset ja heidän vanhempansa ehkä voivat löytää toisensa.

Järjestelmä ei ollut aukoton, mutta kirjastonhoitajan aivot vetävät huomattavat määrän tietoa. Jokaisella heistä oli syynsä ottaa riski, ja vaikka suurin osa heistä ei koskaan tapaisi heitä kasvotusten, kaikki he toimivat epätoivon vimmalla, että yhteys löytyisi, että he voisivat lähettää viestin takaisin, tallentaa sivujen väliin lapsen uuden sijainnin. Viestin, joka vakuuttaisi perheelle, että heidän lapsensa on yhä olemassa, vaikkakin kaukana, että heidän menetyksensä syvässä kuilussa on pohja. Kirjastonhoitaja, jos kuka, ymmärtää tiedon arvon, vaikkei voisikaan sitä välittömästi käyttää.

Pidin romaanista, mutten yhtä paljon kuin Ng’n aiemmista suomennetuista teoksista Tulenarkoja asioita (2019) ja Olisi jotain kerrottavaa (2020).

Niin kuin mekin anteeksi annamme

Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022; 375 sivua) on Camilla Nissisen esikoisromaani. Teos on kauniin karmea kertomus nuoren naisen ahdistuksesta ja syömishäiriöstä sekä rajoittavasta – mutta samalla tutun turvallisesta – uskonyhteisöstä ja sille omistautuneesta perheestä.

Syntini juoksevat filminauhana silmieni editse. Katsoin salaa Sabrina, teininoita -sarjaa, näin unta maailmallisesta pojasta ja kirjoitin jokseenkin arveluttavia merkintöjä naapuripulpetissa istuvan tytön Ystäväni-kirjaan. Varastelin maahan tippuneita syntymäpäivämakeisia ja imeskelin niitä posket lommolla, kun kukaan ei ollut näkemässä. Olin luisumassa väärille teille.

Romaanissa vuorottelevat jaksot päähenkilö Siljan nuoruudesta eristävässä uskonnollisessa yhteisössä ja myöhemmästä elämästä psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Välikkeinä on lainauksia Jehovan todistajien julkaisuista.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljessä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa.
…
Raamattu on Jehovan todistajien peileistä tarkin. Se paljastaa synnit, virheet ja pahat ajatukset. Peiliin vilkuileminen ei riitä, sillä silloin jokin pieni tahra saattaa jäädä huomaamatta. Peilin eteen pitää tehdä kotinsa, sen edessä täytyy punnita omia motiivejaan ja toimintatapojaan. … Peilit eivät jätä mitään pimentoon ja vaikka itse haluaisi sulkea silmänsä, pakoon ei pääse. Joku toinen saa kiinni joka tapauksessa.

Miehiä totellaan, poikia kannustetaan, naisia ja tyttöjä alistetaan kiittelemällä.

– Pääsee vielä pitkälle tuo sinun veljesi. Hänellä on mahtava teokraattinen ura edessään. Jos sinä olisit syntynyt pojaksi, olisit varmasti aivan yhtä hyvä puhuja. Aivan yhtä hyvä, hän toistaa ja taputtaa minua olkapäähän.
– Mutta minusta tuli tyttö.
– Niin tuli, ja teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. … Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävä on johtaa ja opettaa. …
– Jumala on niin kovin viisas, sanon ja samalla mietin, miten tunteidensa vietävissä oleva Tarja Halonen voi olla Suomen presidentti.

Siljan perheen sisällä äidillä vaikuttaa kuitenkin olevan isää enemmän valtaa. Tai sitten isä vain jää tytön elämästä sivuun, kun äiti ohjaa Siljaa kohti oikeaa pukeutumista, hyvää käytöstä, hoikkaa vartaloa ja tulevaisuutta kenttätyössä eli ovikelloja soittelevana käännyttäjänä.

Silja on kuitenkin älykäs ja utelias. Hän lukee salaa muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Ja koulussa on Aapo, kiltti ja hyvä, mutta mahdoton, ”maailmallinen”.

Hän ajattelee, että suurin niistä on rakkaus, eikä tiedä, että oikeasti suurin on pelko. Näen, että Aapon on vielä hyvä olla, hänen päivänsä on edelleen valoisa, mutta horisontissani nousee myrsky.
Vaikka aurinko paahtaa ja kesäpäivä on levottoman kuuma, alan täristä. Veri pakenee ja sydämeen laskeutuu hätäännys. Haluan enkä kuitenkaan pysty. Toivon, vaikka toivoa ei ole. En löydä sanoja, joilla kertoa, että olen Raamattuni vanki. Minun lakikirjani sanoo, ettei valolla ole mitään tekemistä pimeyden kanssa ja hän on yön lapsi kun taas minä kuljen kohti ikuista elämää.

Kumpi vaikuttaa Siljan syömishäiriöön enemmän, äidin jatkuvat omat dieetit ja vyötärönympäryksen mittailu ja tyttären ulkonäön kommentointi vaiko uskonyhteisön epätasa-arvoinen, eristävä, vaativa, kaiken nielevä luonne?

– Paino on laskenu, vastaan.
– Se on ihana tunne, eikö olekin? Vieläkö sua pyörryttää?
– Ei ollenkaan, valehtelen.
Minulla on tosiasiassa aivan helvetillinen nälkä. Äiti sanoo joka aamu, että paha olo häviää kyllä, että dieetti on rakennettu tappamaan kaikki mieliteot ja että se on vähän niin kuin paastossa. Ensin etoo, mutta sitten kehon valtaa euforia.
Euforiaa ei ole näkynyt.

Äiti ei ehkä ymmärrä, mitä tekee lapselleen, mutta uskonoppineet kyllä tietävät tarkalleen, mitä ovat tekemässä. Kysymyksiä ei sallita ja kokoontumisissa kaikki vastaukset luetaan suoraan Vartiotorni-lehdestä. Itsenäinen ajattelu on kielletty, sillä Harmageddon voi tulla milloin vain.

Koulunkäynti päättyy ylioppilaaksi pääsyyn. Korkeakoulutusta ei suvaita. Silja päätyy pienelle paikkakunnalle ansaitsemaan elantonsa siivoustöissä ja taivaspaikkansa kokouksissa ja ovelta ovelle kiertämällä.

En halua kertoa, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa puhua. En halua tunnustaa, että veljellinen rakkaus on sitä, että toiset ovat parempia kuin toiset.

Television luonto-ohjelman katsominen (kokonaan, toisin kuin lapsuuskodissa) voi aiheuttaa ahdistusta, kriisin.

Hakkaan takaraivoa hitaasti asiakaapin ovea vasten. Ajattele jotakin muuta, sanoin itselleni, mutta mietin vain kenguruita, enkä voi ymmärtää, miten ne ovat päässeet vedenpaisumuksen jälkeen Araratilta Australiaan.

Lopulta syömishäiriöt vievät hengenvaarallisesti laihtuneen nuoren naisen pakkohoitoon. Ymmärrys yhteisön sairaudesta sen sijaan vie vapauteen, erokirjeen kirjoittamiseen ”veljille”.

Camilla Nissinen on taitava kirjoittaja, jonka uralle toivon loistavaa jatkoa. Meitä vastaan rikkoneet on herkkä ja voimallinen selviytymistarina, joka koskettaa ja pistää vihaksi.

Syön porkkanatikkuja ja sinappia, juon vihreää teetä. Laitan ylleni vielä yhdet sukkahousut. Kääriydyn huopiin. En uskalla rasvata reisiäni, koska pelkään, että ihorasva lihottaa. Pesen kylpyhuoneen kahdesti ja ostan vessanpönttöön raikastimen. Se sotkeutuu Coca-Colan seassa uiskentelevista ruuanjämistä ja alkaa haista mädäntyneeltä. Jään sänkyyn, vaikka on kokousaamu. Sataa lunta. On pimeää.

Teos pääsi Savonia-kirjallisuuspalkinnon kuuden parhaan joukkoon viime vuonna. Minusta palkinto olisi kuulunut Nissiselle.