Henkilökohtaista

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017; ei sivunumerointia) on hämmentävää luettavaa. Tuntuu kuin pääsisi/joutuisi kurkistamaan hyvin (liian?) syvälle toisen ihmisen mieleen ja vieraiden ihmisten parisuhteeseen. Minäkertojanainen kuvaa miehensä katoamista eli muuttumista naiseksi omasta näkökulmastaan, intiimisti, sydänverellä, surren, luopuen, vihaisena, lannistuneena, kapinoiden.

Toisella kerronnan tasolla päähenkilönä on löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus — lukuisine eri nimimuotoineen, syntymäpaikkoineen, ulkonäköineen ja väärine karttoineen — eli mies, joka purjehti Espanjasta Väli-Amerikkaan, mutta uskoi sitkeästi tulleensa Intiaan, koska oli lähtenyt etsimään meritietä sinne. 

Nainen on löytänyt miehen, joka osoittautuukin naiseksi. Löytöretkeilijä on löytänyt Intian, joka osoittauukin uudeksi mantereeksi. Naisen on vaikea sanoa miehen uusi nimi. Me sanomme alkuperäisiä amerikkalaisia yhä intiaaneiksi.

Ahava kirjoittaa upeasti. Teoksen rakenne on loistava ja kieli riipaisevan kaunista. Tämän kirjan lukeminen sai minut haluamaan lukemaan hänen aikaisemmankin tuotantonsa, vaikka aiemmin vaikkapa sellaisen nimen kuin Taivaalta tippuvat asiat saanut teos ei ole saanut minua kiinnostumaan ollenkaan. Nyt on pakko selvittää, miten asiat oikein voivat tippua…

Mainokset

Luolamiehen puolustuspuhe on vanhentunut

Yhdysvaltalaisen Rob Beckerin käsikirjoittaman ja Jarmo Perälän esittämän Luolamies-monologinäytelmän (Defending the Caveman, 1991; suomennos Ville Virtanen, ohjaus Pekka Laasonen, videosuunnittelu Jarmo Jääskeläinen, äänisuunnittelu Antti Puumalainen, valosuunnittelu Juha Westman) ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 7.9.2017.

Alkutunnelma oli luentomainen, vaikka Maria-näyttämön pienet ja matalaselkänojaiset penkit onkin uusittu elokuvateatteri-istuimiksi juomapullotelineineen. Lavalla oli pukuherra ja valkokankaalle heijastettiin kuvia. Puhetyyli oli esitelmöivä. Onneksi näyttämölle myöhemmin ilmestyi vähän liikettä ja valkokankaalle oivalluksiakin.

Pääasiassa muinaisilla sukupuolistereotypioilla pelaava teksti on kuitenkin väsähtänyttä eikä jaksa montakaan naurua kirvoittaa — pikemminkin hymähdyksiä, että noinhan se oli joskus ennen. Olikin hämäävää, että Luolamiehen syntymävuodeksi ilmoitettiin 1963, mutta hän kertoi miehistä ja naisista, parisuhteesta sekä sukupuolten eroista ja niistä aiheutuvista väärinkäsityksistä lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla. Tunnistin paikoin vanhempieni sukupolven, en omaani, vaikka se on sama kuin tämän luolamiehen.

Teksti perustuu stereotypiaan, jonka mukaan miehet ovat kivikaudelta saakka olleet metsästäjiä ja naiset keräilijöitä. Tästä perinnöllisestä erosta johtuvat siten kaikki sukupuolten väliset erot ja niistä aiheutuvat ongelmat. Kirjoittaja haluaa puolustaa (luola)miestä kertomalla, ettei mies ole huonompi tai pahempi kuin nainen, vaan vain erilainen. Ikävä kyllä vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset ovat vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä. Nykynaisessa on metsästäjää, nykymiehessä keräilijää.

Monologi on rankka laji, jossa näyttelijälle tulee hiki. Liivipuvusta lähtee ensin takki ja sitten liivit. Hihat kääritään, solmiota löysätään. Pari kertaa (kuiskaajaksi kovaääninen) kuiskaaja joutui auttamaan Perälää, mutta muuten hän suoriutui urakastaan kunnialla.

Luolamies on kirjoitettu vuonna 1991 ja sen huomaa. Sitä on esitetty yli kolmellakymmenellä eri kielellä ympäri maailmaa; Suomessakin monilla näyttämöillä ja esimerkiksi Martti Suolasalon monologina esitys kestää yli kaksi tuntia. Kuopion Luolamiehen kesto on reilut puolitoista tuntia väliaikoineen ja se on riittävästi; lyhentäminen on ollut mainio päätös. Ne kohdat, jotka kenties edelleen ovat voimassa eli hauskoja, toimisivat nykyisin luultavasti parhaiten pikaisena stand-up-komiikkana.

Mietin, miksi tämä näytelmä on otettu ohjelmistoon. Ehkä siksi, ettei se ainakaan kalliiksi tule, kun tarvitaan vain yksi näyttelijä eikä lavastusta videoprojisoinnin lisäksi ole.

 

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.
Artikkelikuva: Sami Tirkkonen

Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.