Kaksi sieppausta

Perinteisimmässä dekkarityypissä rikokseksi harvoin kelpaa muu kuin murha. Sarjamurhaajabuumi toi muassaan monikertaiset murhat ja muut julmuudet. Modernissa rikoskirjallisuudessa ei välttämättä tarvita murhaa, eikä aina edes sen uhkaa. Kaksi tuoretta pohjoismaista – suomalainen ja ruotsalainen – rikosromaania kehittää jännityksensä sieppauksista.

Inger Frimanssonin Rotanpyytäjä (Like 2010; Råttfängerskan 2009) ja Johanna Tuomolan Sieppaus (Myllylahti 2010) onnistuvat olemaan äärimmäisen intensiivisiä ilman yhtäkään ruumista, perustaen jännitteensä uhkaan ja epätietoisuuteen. Molemmat romaanit kaivelevat myös ihmisluonnon nurjia puolia – joskin aika erilaisissa tilanteissa ja hyvin erilaisten ihmisten.

Vaikka aihe on yhteinen, ovat romaanit tunnelmaltaan hyvin erilaisia.

Frimanssonin hyytävässä Rotanpyytäjässä erakoitunut, jo ammoin avioeronnut Rose suistuu raiteiltaan, kun ex-miehen uusi puoliso tulee pyytämään häntä miehen kuolinvuoteen äärelle. Rosen hahmossa on kaikessa anteeksiantamattomuudessaan kuitenkin myös jotakin säälittävää ja ymmärrettävää. Romaanin siskokset, kuolevan miehen tyttäret, ovat sen sijaan frimanssonmaisen kieroutunut ja julma pari.  Frimansson jos kuka hallitsee psykologisen jännityksen.

Tuomolan toinen dekkari Sieppaus ei hyydä, mutta jännittävä se on. Joulunalusviikolla ilmoitetaan kadonneeksi koulupoika, jonka äiti vaikuttaa pikkutytöltä. Tapausta tutkii koko Lohjan poliisi, mutta pääosassa on Tuomolan esikoisesta tuttu ylikonstaapeli Noora Nurkka. Hän huomaa etsivänsä lähes enkelimäistä lasta, äitinsä yksinhuoltajaa. Onko poika saanut tarpeekseen ja karannut vai onko hän joutunut pedofiilin uhriksi? Nurkka törmää monenlaisiin ihmiskohtaloihin ennen kuin arvoitus ratkeaa. Tuomolan vahvuus on oivaltava, luonnollinen ihmiskuvaus.

Molemmat romaanit on kirjoitettu erittäin hyvin. Rotanpyytäjä on lähes ahdistava ja synkkä; Sieppaus valoisampi ja toiveikkaampi.

Vanhanaikaisen valloittavaa

Älkää antako teennäisen suomenkielisen nimen tai kirjeromaaniformaatin karkottaa.

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010; The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) on koskettava ja mielenkiintoinen kirja.

Se on myös romanttinen – ei siirappinen, vaan ironisen janeaustenmaisesti ihmissuhteissa viisas – ja hauska; sanain ja tapahtuimain käänteet naurattavat välillä lähes ääneen. Samaan aikaan se on myös surullinen ja vakava, koska sota- ja miehitysajan ihmiskohtalot ja kovat koettelemukset koskettavat aidosti. Elävästi kuvattujen henkilöiden kohtalot ikävässä, nälässä ja uutispimennossa tulevat lähelle. Ihaltava rohkeus ja peräänantamattomuus johtavat jotkut heistä vankeuteen, leireille ja kuolemaan.

Lisäksi se on sivistävä. En tiennyt yhtään mitään siitä, mitä Kanaalisaarilla tapahtui toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksa miehitti niitä kesäkuusta 1940 toukokuuhun 1945. Teos on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, mihin vaikuttavat sekä kirjeromaanimuoto, tapahtuma-aika että päähenkilöiden luonteet ja ominaisuudet, jotka ovat hyvin kaukana aikamme itsekkäästä, yksilökeskeisestä kaikki-mulle-heti-tänne-nyt-ajattelusta. Eivät kirjan henkilöt silti enkeleitä, yli-ihmisiä tai ihannekuvia ole; ovatpahan vain ihmismäisiä ja inhimillisiä.

Vaikka romaani on helppolukuinen, ei se ole kevyt tai tyhjänpäiväinen. Siispä se on hyvin kirjoitettu, ja suomennoskin on mainio. Teos on myös voimakkaasti kirjallinen; tai oikeastaan kirjallisuudellinen, sillä juuri kirjat tuovat tämän tarina ihmiset yhteen. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

Vaikea pala

Sapphiren romaani Push ilmestyi suomeksi nimellä Ponnista (Art House) jo vuonna 1998, mutta elokuvan myötä siitä on otettu uusi painos leffanimellä Precious – harlemilaistytön tarina (Like 2010).

Precious on 16-vuotiaana toista kertaa raskaana isälleen, äitinsä pahoinpitelemä ja orjuuttama, luku- ja laskutaidoton, valtavan lihava, vailla itsetuntoa ja tulevaisuutta. Hänellä ei ole ketään eikä kukaan näytä piittavan, mutta sitten potkut koulusta osoittautuvat jonkinlaiseksi onnenpotkuksi. Precious löytää vaihtoehtoisen koulun, kohtalotovereita, ensikodin, kannustavan opettajan. Hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, huolehtimaan lapsestaan ja itsestään.

Tarina on uskomaton – enkä tarkoita, etteikö se voisi olla totta – mutta tapa, jolla se kerrotaan uhkaa pilata kaiken.

Precious kertoo karun tarinansa itse. Tämä on ongelmallinen näkökulma, koska hänen kielitaitonsa on kehittymätön eikä hän osaa analysoida asioita siten kuin hänet kertojana kirjoitetaan tekemään. Toisaalta minä-kertojan käyttäminen tuo hänet lähemmäksi ja koskettaa enemmän. Ken pystyy unohtamaan, ettei Preciousin elämää elävä voi kirjoittaa tällä tavalla Preciousin elämästä, saa aidomman lukukokemuksen kuin sellainen, jota tämä paradoksi vaivaa.

Suomentaja Kristiina Drewsin työ on ollut varmasti hyvin haastavaa. Tuskin on edes mahdollista kääntää suomeksi mustaa harlemilaisslangia niin, että se kuulostaisi aidosti Preciousilta. Drewsin versio lieneen paras mahdollinen.