Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.
Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…
Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.
Mikä tässä sitten koukuttaa?
Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.
Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.
Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.
Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.
Tuulevin lukublogi 