Naistenviikko 2021: Ellen

Ellen Thesleff (1869–1954) oli suomalainen kuvataiteilija, joka omisti elämänsä työlleen. Hänen asuinpaikkojaan olivat Kuopio (lapsuudessa), Helsinki ja Pariisi, mutta ennen kaikkea Firenze ja Ruoveden Murole. Lapsuudenperhe oli hänelle tärkeä läpi elämän. Perhe oli varakas, kulttuurimyönteinen ja koulutusta arvostava, eikä isä Thesleff tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välillä, vaan kannusti Ellenin taideopintojen pariin.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamana Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017; 399 sivua ja 32 kuvasivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä taiteilijan elämäkerta että hänen taiteensa kuvaus. Teos on paneutunut ja yksityiskohtainen, kiehtova ja analyyttinen. Taiteilija tulee lähelle paitsi maalaustensa, grafiikkansa ja luonnostensa kautta myös lukuisissa lainauksissa tavattoman runsaasta kirjeenvaihdostaan sekä valokuvissaan.

Ellen Thesleff oli yksi Suomen ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista, kansainvälisesti merkittävä taidemaalari, omapäinen ja rohkea edelläkävijä aikana, jolloin naisten oli hyvin vaikeaa saada tunnustusta ammattimaisina taiteilijoina. Hän oli lahjakas ja taipumaton taiteen tekijä, omapäinen ja sitkeä nainen, joka kulki miesten vaatteissa ja hiukset lyhyiksi leikattuina maalaustarvikkeet selässään niin Toscanan kukkuloilla kuin Muroleen metsissä ja saarissa, mutta osasi tarvittaessa olla myös tyylikäs kosmopoliittinen verkostoituja.

Firenzessä oli mahdollisuus tutustua sekä uusimpiin taidevirtauksiin että ammentaa taiteen historian mestareiden työstä. Siellä eli ja vieraili paljon eri taiteenalojen ihmisiä kaikkialta maailmasta, ainakin toiseen maailmansotaan asti. Tuntuu oudolta, etteivät Ellen Thesleff ja vain hieman häntä vanhempi Elin Danielson-Gambogi, joka asettui pysyvästi Italiaan, tunnu olleen juurikaan tekemisissä keskenään; onhan heidän täytynyt osua samaan aikaan Pariisiinkin, saati Firenzeen. Toisaalta he tekivät täysin vastakkaiset valinnat uransa ja ihmissuhteidensa kanssa. Ellenin ihastuksen kohde oli teatterin uudistaja ja naistenmies Edward Gordon Craig, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa elämänsä loppuun saakka, mutta he eivät olleet millään tavoin taiteilijapari kuten Gambogit.

Schreckin teos on kattava, asiantunteva ja perehtynyt, muttei lainkaan kuiva tai teoreettinen vaan erittäin mukaansa tempaava ja lämpimästi suositeltava.

Naistenviikko 2021: Olive

Omalaatuinen Olive Kitteridge jatkaa elämäänsä Mainen Crosbyssa teoksessa Olive, taas (Tammi, 2021; Olive, Again, 2019; suomentanut Kristiina Rikman; 355 sivua). Elizabeth Stroutin luoma (entinen) matematiikan opettaja on erikoinen, kerkeäkielinen, ristiriitainen, tyly ja kuitenkin välittävä henkilöhahmo.

Hän nipisti silmänsä kiinni. Voi jospa, hän ajatteli, vaikkei tiennyt mitä tarkoitti. Jospa, hän ajatteli uudestaan. Jospa.

Olive on päähenkilö, mutta Strout kirjoittaa hänen ympärilleen koko Crosbyn ja vähän enemmänkin. Jokainen henkilö on huolella luotu, kiinnostava, tavallisen erityinen tai erityisen tavallinen, kuinka vain.

Ajattele pariskuntaa, joka on jakanut kotinsa huoneet kahtia teippimerkinnöin, ja katselee vieretysten kumpikin omaa televisiotaan, kommunikoiden koiran kautta; tai teinityttöä, joka siivoaa muutaman naapurin luona, tienaa ylimääräistä antamalla vanhan miehen katsella rintojaan, ja palattuaan kotiin soittaa vimmaisesti pianoa; tai vanhaa miestä, joka vuosittain osallistuu sisällissotapäiville, mutta saa erään kerran juuri samana päivänä tietää tyttärensä olevan domina; tai samassa talossa vuorottelevia lähihoitajia, joista toisella on Trump-puskuritarra ja toinen on somalipakolaisten tytär.

”Minä olen hirveän iloinen että sinä tulit käymään”, Cindy sanoi. ”Et usko kuinka moni jättää tulematta.”
”Uskon minä. Uskon kyllä.”
”Mutta miksi he eivät tule? Vanhat ystävätkään eivät tule käymään.”
”Heitä pelottaa.”
”Minkäs teet!”
”Niinpä. Olen samaa mieltä.”
”Mutta sinä et pelkää.”
”En.”
”Vaikka pelkäätkin kuolemaa.”
”Juuri niin”, Olive sanoi.

Pitkämielinen aviomies Henry on kuollut ja yllättäen Olive päättyy uuteen avioliittoon. Ainoa lapsi Christopher elää omaa elämäänsä New Yorkissa, eikä pojan perheen vierailu Oliven luona ole yhtään sen onnistuneempi kuin aiemmin koettu Oliven vierailu pojan luona. Mutta Olive sairastuu, paljastuu pojasta jotakin uutta.

Uutta löytyy myös kulmikkaasta Olivesta, jopa hänelle itselleen, kun hän kohtaa entisen oppilaansa, nykyisen tunnetun runoilijan rantakahvilassa aamiaisella. Muutkin kohtaamiset saavat Oliven – kerrankin, lopultakin – miettimään suhtautumistaan paitsi toisiin ihmisiin myös itseensä; kysymään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kirjoittamaan muistelmia.

Mutta hänen elämänsä oli joka tapauksessa melkein ohi. Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Stroutin kirjoitustyyli lumoaa tarkkanäköisyydellään, yksityiskohdillaan, omalaatuisella lämpimän ironisella otteellaan. Pieneltä, mutta jotenkin mukavalta yksityiskohdalta tuntuu, että Olivella on ollut suomalainen lapsenlikka. Rikmanin suomennosta on aina ilo lukea.

He ajoivat ajamistaan ja Olive kertoi Jackille yhden luokkasalin koulusta jossa hänen äitinsä oli opettanut, miten äiti oli mennyt töihin varhain tehdäkseen talvisin uuniin tulet, kertoi suomalaisesta naisesta joka vahti häntä – siis Olivea – kun tämä oli liian pieni käydäkseen koulua ja George-sedästä, joka oli juoppo ja jonka nuori vaimo oli rakastunut naapuriin…

Tuijata

Naistenviikko 2019 – Kirsi

Tuijata-blogissa on tämänvuotinen naistenviikon lukuhaaste. Tällä kertaa kuittaan viikon yhdellä jutulla ja viikon viimeisen nimipäiväsankarin kirjalla.

Naistenviikon nimipäivät ovat
18.7. Riikka
19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20.7. Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21.7. Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22.7. Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23.7. Olga, Oili
24.7. Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

naistenviikko-2019

Kirsi Pehkosen maalaisromanttisen Jylhäsalmi-sarjan kolmas osa Juuret Jylhäsalmella (Karisto, 2019; 264 sivua) on kevyen viehättävää kesälukemista, vaikka mukana on myös hieman synkempiä sävyjä yhden traagiseltakin vaikuttavan sivuhenkilön muodossa.

Tällä kertaa ei eletä kesää, vaan kevättalvea ja kevättä. Lomautettu Ella-Maria eli Emppu auttaa ystävänsä Helin lapsiperhettä ja pitopalvelua Jylhäsalmella, josta on lähtöisin. Hän törmää vanhoihin kavereihin ja uusiin tuttavuuksiin.

Synkkaako Empulla enemmän huimapäisen Sampon vai leskimies Paulin kanssa? Liekö sittenkin parempi unohtaa molemmat, kun ei valumuotintekijä Jylhäsalmella taida pystyä itseään elättämään?

Rinnakkaistarinana kuljetetaan aiemmista kirjoista tutun Kala-Sepen sydämenasioita. Muistin miehen lähinnä kylän Lossari-kahvilassa kaljaa kittaamassa, joten viehätyin kovasti, kun hänelle saatiin muutakin elämää.

Romantiikkaa ilman siirappia, itäsuomalaistyyppistä huumoria ja jännityksen hippusia. Sujuvaa suomen kieltä, leppoisa tunnelma ja viihdyttävä juonen kulku. Näistä syntyy miellyttävä lukupaketti niin helteiseen kuin vilpoisaankin kesätunnelmaan.

Dekkarin ystävänä toivoisin silti, että Pehkonen jatkaisi senkin genren parissa, – onhan Karhuvaaran uhri mitä mainioin jännäri.