Naistenviikko 2022 – Minnan oopperat

Tiesittekö, että Galileo Galilein isä Vincenzo oli myös oopperan isä? Entä sen, että caffé macchiaton keksijä Domenico Barbaja käynnisti Wienissä italialaisen oopperan valtakauden ja päätti uransa Milanon La Scalan johtajana? Entäpä sen, että Gioachino Rossini käytti sellaista leikkaa ja liimaa -tekniikkaa, että Matka Reimsiin ja Veijarikreivi -oopperoiden ensimmäiset näytökset ovat yhtä duettoa lukuun ottamatta identtiset, koska säveltäjä ei voinut kuvitellakaan, että kukaan Roomassa voisi tietää, millainen ooppera häneltä oli kuultu hieman aiemmin Milanossa? Tai sen, että kenraalitauko ja kenraaliharjoitus ovat käännösvirheitä?

En minäkään ennen kuin luin Minna Lindgrenin teoksen Minun oopperani – epätäydellinen historia (Teos, 2022; 412 sivua). Se on sujuvasanainen tietopaketti oopperasta ja sen historiasta sekä keskeisistä oopperateoksista.

…kun oopperasta on tarjolla kaksi versiota, joista toinen on tehty Pariisiin, älkää valitko sitä. Pariisia varten oopperat venyivät, mikä ei ole asialle eduksi.

Miksi ne venyivät, miksei vanhojen oopperatalojen aitioista näe lavalle, millainen tragedia oli Georges Bizetin kohtalo, millä kaikilla tavoilla Richard Wagner, Arturo Toscanini ja Gustav Mahler muuttivat oopperamaailmaa, mikä on Lindgrenin mielestä paras ooppera, ja moni muu asia – kuten muutaman kymmenen oopperan sisältö ja idea ja merkitys – selviää lukemalla tämä helppolukuinen ja kevyen humoristinen kirja. Kirjoittaja sivistää lukijoitaan (kaikkia kahta, kuten hän ehkä hieman liian monta kerta mainitsee) kuin ohimennen – paikoin muustakin kuin oopperasta, mutta aina siihen liittyen.

Ooppera on epärealismin taidetta, sen tenho on epätodellisuudessa ja sen mahdottomuuksia on turha ihmetellä. Jos katsojaa häiritsee, että nainen unohtaa olevansa äiti, että mies ei tunnista vaimoaan lainahatussa tai että kuolinhetki venyy elinvoimaisen aarian takia, hän ei ole vielä antautunut oopperan maailmalle.

Lindgrenin laaja oopperatuntemus ja palava intohimo lajiin välittyvät teoksesta mainiosti. Tämän tietokirjan parissa todella viihtyy. Lämmin suositus niin oopperaummikoille kuin oopperanystävillekin sekä jopa (tai ehkä etenkin) niille, joista ooppera on elitististä ja/tai liian vakavaa ja/tai vain muinaismuisto.

Teoksen on kuvittanut kirjoittajan tyyliin sopivasti Ville Ranta.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Naistenviikko 2022 – Kayleigh

Oletko tullut ajatelleeksi, että jotkut ihmiset tekevät työtä, joka estää sinua (ja lapsiasi) näkemästä kaikkea somekanaviin työnnettyä roskaa, sontaa ja rikollisuutta? He näkevät julmimmat kuvat ja videot. Keitä he ovat ja mitä se heille tekee?

Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus, 2022; Wat wij zagen, 2021; suomentanut Sanna van Leeuwen; 140 sivua) romaanissa nuori Kayleigh tekee työtä somejätin (lue: Facebookin) alihankkijalle, koska tarvitsee rahaa. Sisältömoderaattori kohtaa tunnista ja päivästä toiseen ihmisluonteen pahimmillaan, mutta Kayleigh – surullisista syistä – tarvitsee rahaa.

Kuinka kauan ja millä keinoin ihmismieli kestää kahdeksantuntisia päiviä henkistä kidutusta? Voiko ihminen olla immuuni loputtomille salaliittoteorioille, jos ne täyttävät hänen päivänsä? Montako väkivaltavideota kestää nähdä päivässä? Etenkin, kun täytyy olla nopea, ja varsinkin, kun säännöt siitä, mikä blokataan ja mitä ei, muuttuvat koko ajan.

Elämä ei ole pelkkää työtä, mutta työ vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Päähenkilö Kayleigh on hauras mutta sitkeä tapaus.

Kiihkeä ja vaikuttava romaani tästä kummallisesta todellisuudesta, jossa elämme.

Tuijata-blogin naistenviikon haaste

Naistenviikko 2021: Ellen

Ellen Thesleff (1869–1954) oli suomalainen kuvataiteilija, joka omisti elämänsä työlleen. Hänen asuinpaikkojaan olivat Kuopio (lapsuudessa), Helsinki ja Pariisi, mutta ennen kaikkea Firenze ja Ruoveden Murole. Lapsuudenperhe oli hänelle tärkeä läpi elämän. Perhe oli varakas, kulttuurimyönteinen ja koulutusta arvostava, eikä isä Thesleff tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välillä, vaan kannusti Ellenin taideopintojen pariin.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamana Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017; 399 sivua ja 32 kuvasivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä taiteilijan elämäkerta että hänen taiteensa kuvaus. Teos on paneutunut ja yksityiskohtainen, kiehtova ja analyyttinen. Taiteilija tulee lähelle paitsi maalaustensa, grafiikkansa ja luonnostensa kautta myös lukuisissa lainauksissa tavattoman runsaasta kirjeenvaihdostaan sekä valokuvissaan.

Ellen Thesleff oli yksi Suomen ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista, kansainvälisesti merkittävä taidemaalari, omapäinen ja rohkea edelläkävijä aikana, jolloin naisten oli hyvin vaikeaa saada tunnustusta ammattimaisina taiteilijoina. Hän oli lahjakas ja taipumaton taiteen tekijä, omapäinen ja sitkeä nainen, joka kulki miesten vaatteissa ja hiukset lyhyiksi leikattuina maalaustarvikkeet selässään niin Toscanan kukkuloilla kuin Muroleen metsissä ja saarissa, mutta osasi tarvittaessa olla myös tyylikäs kosmopoliittinen verkostoituja.

Firenzessä oli mahdollisuus tutustua sekä uusimpiin taidevirtauksiin että ammentaa taiteen historian mestareiden työstä. Siellä eli ja vieraili paljon eri taiteenalojen ihmisiä kaikkialta maailmasta, ainakin toiseen maailmansotaan asti. Tuntuu oudolta, etteivät Ellen Thesleff ja vain hieman häntä vanhempi Elin Danielson-Gambogi, joka asettui pysyvästi Italiaan, tunnu olleen juurikaan tekemisissä keskenään; onhan heidän täytynyt osua samaan aikaan Pariisiinkin, saati Firenzeen. Toisaalta he tekivät täysin vastakkaiset valinnat uransa ja ihmissuhteidensa kanssa. Ellenin ihastuksen kohde oli teatterin uudistaja ja naistenmies Edward Gordon Craig, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa elämänsä loppuun saakka, mutta he eivät olleet millään tavoin taiteilijapari kuten Gambogit.

Schreckin teos on kattava, asiantunteva ja perehtynyt, muttei lainkaan kuiva tai teoreettinen vaan erittäin mukaansa tempaava ja lämpimästi suositeltava.