Dekkariviikko 2018: 6 — Teinitytön häpeä

Hämärän tyttö (Otava, 2018; Skymningsflickan, 2015: suomentanut Anja Meripirtti; 460 sivua) on Katarina Wennstamin neljäs romaani, jonka pääosissa ovat poliisi Charlotta Lugn ja asianajaja Shirin Sundin. Tukholmaan sijoittuva sarja pureutuu yhteiskunnan kipupisteisiin jännityskirjallisuuden keinoin.

Charlotta on sairauslomalla ja kuulee joka yö asuintalonsa naapuriasunnosta epätoivoista huutoa. Sattumalta hän pääsee juttelemaan epätoivoaan julkihuutavan teinitytön kanssa ja kiinnostuu tämän tarinasta, jossa paras ystävä Miranda kuoli, mutta Molly jäi henkiin viiltelemään itseään. Kouluun Molly ei mene; häpeä on niin suuri.

Wennstam paljastaa ”tasa-arvon mallimaasta” paitsi nuorten pahoinvointia myös silkkaa sukupuoleen perustuvaa syjintää ja vanhanaikaista asenteellisuutta. Kirjailija ja hänen päähenkilönsä asettuvat voimakkaasti heikompien puolelle rakenteellista väkivaltaa vastaan.

Mistään saarnasta ei silti ole kyse, sillä rankoista aiheistaan huolimatta romaani on ihmeen helppolukuinen ja erittäin mukaansatempaava.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Mainokset

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.