Avainsana-arkisto: nälkä

Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Raskas pieni kirja

Suuret nälkävuodet 1866–1868 olivat Suomen viimeisin suuri väestökatastrofi: 150 000 ihmistä (8 % väestöstä) kuoli. Talvi 1866-1867 oli ankara ja jäät lähtivät paikoin vasta kesäkuussa. Syyskylvetty ruis kasvoi huonosti, kauran ja ohran pani halla, perunasato epäonnistui. Uusi talvi tuli varhain eivätkä avustusviljalaivat päässeet perille. Kulkutaudit tappoivat kerjuulle lähteneitä nälkiintyneitä tuhansittain. Nälänhätä oli suurimmillaan vuoden 1868 alussa.

Siinä kehys Aki Ollikaisen hienolle ja järkyttävälle romaanille Nälkävuosi (Siltala, 2012; 139 s.). Teos ei ole suuri fyysiseltä kooltaan, mutta sen sisältö on raskas. Joku nälkäinen ihminen voi olla peto, mutta toinen jakaa paleltuneen perunansa. Hyväosainen ei täysin ymmärrä, mutta pyrkii auttamaan. Joskus apu on vääränlaista ja johtaa kuolemaan.

Miksi lukea kirjaa lohduttomasta kurjuudesta. loputtomasta talvesta ja armottomasta nälästä? Koska Ollikainen kertoo julman tarinan niin kauniisti, suoraan sydäntä puhutellen.

Onko tarpeen lukea, miten nälkäiset ja tautiset ihmiset kuolevat hankeen tuupertuen? On, koska siitä on niin vähän aikaa, ja me elämme yltäkylläisyydessä, jota kirjan tapahtumaaikana eli alle 150 vuotta sitten ei voinut kuvitella hyväosaisinkaan.

Täytyykö tietää, että kerjäläinen voidaan heittää ulos talosta, jossa on vielä pettuleipää, koska hänen pelätään varastavan? Kyllä, koska maailma on julma edelleen. Ja myös koska toivottomuuden keskellä on myös niitä, jotka välittävät.

Miksi pitää lukea, kuinka isäntä raiskaa nälkiintyneen kerjäläisen, ettei laiha olkivelli olisi ilmaista? Siksi, että nälkää nähdään maailmassa yhä. Ja siksi, että kertomus on tärkeä ja hienosti kirjoitettu.

Aki Ollikainen kirjoittaa eleettömästi, kirkkaasti, pelkistetysti, selkeästi, tarkasti, todeten. Joku sanoisi tunteettomasti, mutta tunteellisuus saisi kyynelehtimään. Nyt epätoivoisen tilanteen herättämä suru on vaimeaa ja äänetöntä.

Nälkävuosi on koskettava ja mieleenpainuva, rehellinen ja tosi.

Ollikainen voitti Nälkävuodella Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.