Teatteri ja rakkaus

Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015; Fallout, 2014; suomentanut Marianna Kurtto) on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani, mutta ensimmäinen suomennettu. Esikoinen Kotiinpaluu ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Jones vieraili juuri HelsinkiLit-tapahtumassa.

Ehkä rakkaus oli totta on 1960-luvun ja 1970-alun Lontoon teatterimaailmaan sijoittuva romaani nuoruudesta ja aikuistumisesta, teatterista ja näyttelemisestä, lähes maanisesta kirjoittamisesta sekä ystävyydestä ja rakkaudesta. Keskeisin henkilö on pikkukaupungin poika Luke (juopottelevan puolalaisisän ja mielisairaalassa asuvan ranskalaisäidin ainoa lapsi), joka haluaa käsikirjoittajaksi.

Tarina alkaa, kun hän kohtaa Paulin  (porvarillisen perheen boheemin pojan), joka tahtoo tuottajaksi ja kauniin, salaperäisen Leighin, joka viihtyy kulisseissa. Neljänneksi päähenkilöksi nouseva hauras Nina näyttelee (ensin raivostuttavan äitinsä jalanjäljissä, sitten kuin tuottajansa omaisuutena).

Kuka päätyy/kuuluu/joutuu yhteen kenen kanssa ja miten siinä sitten käy? Se on toki juonen punainen lanka, mutta silkka rakkaus- tai parisuhderomaani tämä ei ole. Toimintaympäristö, teatteri, on kaikille romaanissa ensisijaisen tärkeä, kullekin eri tavalla, jokaiselle omalla sarallaan tärkeintä, mitä on. Tästä yhdistelmästä — taiten luoduista, kokonaisista henkilöhahmoista, joilla on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekä asiantuntemusta ja intohimoa yhdistävästä teatterimaailman kuvauksesta — kirjailija luo mieleenpainuvan kokonaisuuden.

Romaani on surumielinen, mutta siinä on myös hilpeyttä. Se on traaginen, mutta siinä on myös komiikkaa. Jones suhtautuu päähenkilöihinsä lempeän ymmärtäväisesti, mutta ympäröi heidät toinen toistaan epämiellyttävämmillä sivuhenkilöillä. Hän hallitsee ihmis- ja miljöökuvauksen, piirtää hienoa ajankuvaa ja kuljettaa tarinaa sopivasti polveillen; ei liikaa viipyillen, muttei hätäisestikään.

Huolimatta siitä, ettei kirjan suomenkielinen nimi vastaa alkuteoksen nimeä, jäin pyörittelemään sitä mielessäni. Pitäisikö jotakin sanoista painottaa? Miten se muuttaa nimen — virkkeen — merkitystä. Ehkä rakkaus oli totta? Saattoi olla tai saattoi olla olematta. Ehkä rakkaus oli totta? Juuri rakkaus, muttei mikään muu. Ehkä rakkaus oli totta? Muttei ole enää. Ehkä rakkaus oli totta? Eikä vain kuvitelmaa, valhetta, näytelmää, teatteria.

Sijaisnäyttelijän seikkailut

David Nichollsin Varamies (Otava, 2014; The Understudy 2005, suomentanut Sauli Santikko; 367 sivua) on kepeä romanttinen brittikomedia kirjallisessa muodossa. Nicholls hallitsee tämän lajityypin, jota on nyt häneltä suomennettu kolmen kirjan verran, läpimurto- ja menestysteos Sinä päivänä mukaan lukien.

Varamiehen päähenkilö on leffakärpäsen nuorena puraisema Stephen C. McQueen, kolmikymppinen, avioeronnut mies, jonka uran huippuja ovat tv-sarjojen vuorosanattomat avustajapestit ja lasten opetusohjelman orava, ja arkipäivää ruumiiden näytteleminen poliisi- ja oikeuslääkärisarjoissa. Kärsivällisen itsepintaisesti ja oudon omahyväisesti hän kuitenkin uskoo vielä saavansa läpimurtoroolin lavalla tai valkokankaalla.

Tehtävä julkkisnäyttelijä Josh Harperin varamiehenä muuttaa Stephenin elämän, sillä sekoilevan tähden juhlissa — joihin luulee menevänsä vieraana mutta onkin pestattu tarjoilemaan — hän tutustuu myös Nora Harperiin, brittisuosikin amerikkalaispuolisoon.

Romaani etenee sujuvasti kommelluksesta ja nöyryytyksestä toiseen. Stephen on surkimus, jolla on alkeelliset asuinolot ja surkea ura, mutta sentään jonkinlainen suhde pikkuvanhaan tyttäreensä ja puhevälit ex-vaimoonsa.

Dialogi ei (ainakaan suomeksi) ole niin sujuvaa kuin se voisi olla, eikä kaikki hauskaksi tarkoitettu aina välttämättä toimi, mutta lajityypissään Varamies on aivan kelvollinen tapaus.

Pythoneista perusteellisesti

Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan (toim. Bob McCabe; Like, 2008) on toki mielenkiintoista luettavaa kaikille tuon nykyaikaisen tv-komedian sekä isän että äidin ystäville, mutta on se välillä vähän turhankin perusteellinen.

Etenkin alkupuolellaan opus toistaa itseään, kun jokainen Python kertoo niin taustastaan, kouluvuosistaan kuin yliopistoajastaankin – usein toisiaan tai samoja tapahtumia kerraten, ehkä josku vähän eri tavoin muistaen – ennen kuin päästään itse asiaan.

Eli siihen, miten syntyi Monty Python’s Flying Circus, jota ilman yksikään nykyinen tv-komedia ei olisi lähellekään sellainen kuin on.

Kirja on tekijöidensä – Graham Chapman (postuumisti), John Cleese, Terry Gilliam, Terry Jones, Eric Idle, Michael Palin – näköinen ja oloinen sisältäen hulvattomuutta, ironiaa, anarkiaa, yhteiskuntakritiikkiä, tunnustuksia, paljastuksia, päiväkirjaotteita, tragediaa, komediaa, farssia, purevia riitoja, rakkautta, kuolemaa, rahavaikeuksia… Läpi käydään niin tv-sarjan eri tuotantokausien vaiheet kuin jokaisen elokuvankin tekeminen.

Vaikkakin pitkä ja perusteellinen, on kirja silti nopea- ja helppolukuinen, ja suositeltava sukellus viihteen historian ihmeelliseen maailmaan.