Kuulun niihin harvoihin jännityskirjallisuuden ystäviin, jotka eivät ole päässeet jyvälle Jo Nesbøn Harry Hole -kirjojen hienoudesta. Luovutin luettuani niitä kaksi; ne eivät olleet minua varten.
Nyt päätin kuitenkin tarttua kirjapariin Verta lumella I ja Verta lumella II – Lisää verta (Johnny Kniga, 2015; Blood on Snow ja Mere Blod; suomentanut Outi Menna; 195 ja 272 sivua). Teokset sijoittuvat 1970-luvun Norjaan, ensimmäinen Osloon ja toinen pieneen kylään Finnmarkissa. Pääosassa kummassakin tarinassa on rikollinen, mutta muuten teokset ovat lähes toistensa vastaparit.
Ensimmäisessä osassa minäkertoja Olav on oslolaisen huumeparonin Hoffmanin asiainhoitaja eli palkkatappaja, jonka elämä muuttuu, kun tulee käsky tappaa pomon vaimo. Miten tehdä hänestä kappale? Sillä kappaleiksi Olav uhrejaan nimittää. Tarina on lakonen ja lyhyt, kioskikirjallisuusmaisen väkivaltainen ja tunnelmaltaan masentava. Henkilöt ovat karikatyyreja tai kuin naruista vedeltäviä nukkeja, joita kirjailija nykii outoihin asetelmiin. Kirjasta jää halju olo.
Toisessakin osassa päähenkilö on niin sanottu asiainhoitaja, mutta toisen huumepomon — Kalastajan, johon sivuhenkilönä tutustuttiin jo ykköskirjassa — käskyläinen kuin Olav. Ulfiksi esittäytyen hän jää linja-autosta pienessä pohjoisessa kylässä. Utelijoille hän kertoo tulleensa metsästämään ja saa majapaikan autotuvasta. Oikeasti hän on pakomatkalla muututtuaan itse kappaleeksi. Ulf on kuitenkin seurallisempi kuin omissa maailmoissaan elelevä Olav ja tutustuu pian neuvokkaaseen pikkupoikaan Knutiin, jonka isä on kadonnut merellä, ja tämän äitiin Leaan. Lestadiolaisten, saamelaisten ja pääkaupunkilaisrikollisen kohtaamisissa on ytyä ja tarinassa kummaa vetoa. Avoimesta lopusta huolimatta kakkososasta jää päällimmäisenä mieleen oudon toiveikas, levollinen tunnelma.
Huumori on molemmissa pikimustaa ja tyyli kovaksikeitetyn rikosromaanin parodiaa.
Tuulevin lukublogi 