Theon tarina

Tikli (WSOY, 2014; The Goldfinch, 2013; suomentanut Hilkka Pekkanen; 895 sivua) on yhdysvaltalaisen, esikoisteoksellaan Jumalat juhlivat öisin kulttimaineen saavuttaneen, Donna Tarttin kolmas romaani, Pulitzer-palkittu järkäle.

Tikli on hyvä romaani, jolle kannattaa uhrata sen vaatima aika. Hieman tiiviimpänä se voisi tosin olla suorastaan erinomainen, mutta luemma kirjailija ei anna tekstiään juuri toimittaa. Tekstiä on paljon ja joskus siinä on turhilta tuntuvia, tylsiäkin kohtia, mutta koko ajan se soljuu vaivattomasti eteenpäin, mistä kiitos Tarttin lisäksi myös suomentajalle. (Sivumääräänsä nähden romaanissa on varsin vähän kieli- tai painovirheitä.) Tikli ei ole tyyliltään raskas lukea, mutta monipolvisessa, usein ankeassa ja toisinaan riemuisassa, muttei koskaan humoristisessa, tarinassa on painoa ja syvyyttä. Päähenkilö ei ole erityisen sympaattinen tai kovin erikoinenkaan, mutta hänen tarinansa on oudon kiehtova. Paksun kirjan haluaa lukea loppuun tietääkseen, miten maalauksen käy, mutta myös tunteakseen pojan, miehen paremmin.

(Älä lue enempää, jos et halua tietää juonesta yhtään mitään.)

Teoksen minäkertoja Theo Decker jää 13-vuotiaana ihmeen kaupalla henkiin taidemuseon räjähdyksessä, mutta menettää äitinsä, jonka kanssa hänellä on hyvin läheinen suhde. Tapahtuma seurauksineen muuttaa kaiken Theon elämässä; etenkin kun hän hetken mielijohteesta ottaa mukaansa — salaisuudekseen ja ristikseen — pienen mutta lumoavan, mittaamattoman arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin, kuvan kahlitusta linnusta.

Theosta tulee heittopussi ja harhailija. Puoliorvolle Theolle ei oikein löydy huoltajaa eikä paikkaa: koulukaverin varakas ja viileä perhe ottaa hänet hetkeksi; isä on poissaoleva, kunnes päättää viedä poikansa Las Vegasiin. Siellä Theo kohtaa toisen harhailijan, vaarallisen kiehtovan Boriksen. Maalauksen lisäksi kiintopisteeksi muodostuvat myös antiikkikauppa ja entisöimisverstas; eivät vähiten siksi, että Pippa, räjähdyksessä pahoin loukkaantunut tyttö, asuu siellä.

Tikli on kasvukertomus ja sekoilu, tragedia ja rakkaustarina, omintakeisella tavalla se on myös seikkailu- ja veijariromaani. Siihen mahtuu paljon, myös ensilehdelle painettu värikuva Tikli-maalauksesta. Sitä katselin monesti lukemisen lomassa.

 

Vaikea pala

Sapphiren romaani Push ilmestyi suomeksi nimellä Ponnista (Art House) jo vuonna 1998, mutta elokuvan myötä siitä on otettu uusi painos leffanimellä Precious – harlemilaistytön tarina (Like 2010).

Precious on 16-vuotiaana toista kertaa raskaana isälleen, äitinsä pahoinpitelemä ja orjuuttama, luku- ja laskutaidoton, valtavan lihava, vailla itsetuntoa ja tulevaisuutta. Hänellä ei ole ketään eikä kukaan näytä piittavan, mutta sitten potkut koulusta osoittautuvat jonkinlaiseksi onnenpotkuksi. Precious löytää vaihtoehtoisen koulun, kohtalotovereita, ensikodin, kannustavan opettajan. Hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, huolehtimaan lapsestaan ja itsestään.

Tarina on uskomaton – enkä tarkoita, etteikö se voisi olla totta – mutta tapa, jolla se kerrotaan uhkaa pilata kaiken.

Precious kertoo karun tarinansa itse. Tämä on ongelmallinen näkökulma, koska hänen kielitaitonsa on kehittymätön eikä hän osaa analysoida asioita siten kuin hänet kertojana kirjoitetaan tekemään. Toisaalta minä-kertojan käyttäminen tuo hänet lähemmäksi ja koskettaa enemmän. Ken pystyy unohtamaan, ettei Preciousin elämää elävä voi kirjoittaa tällä tavalla Preciousin elämästä, saa aidomman lukukokemuksen kuin sellainen, jota tämä paradoksi vaivaa.

Suomentaja Kristiina Drewsin työ on ollut varmasti hyvin haastavaa. Tuskin on edes mahdollista kääntää suomeksi mustaa harlemilaisslangia niin, että se kuulostaisi aidosti Preciousilta. Drewsin versio lieneen paras mahdollinen.