Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.

 

”Kun katson mennyttä, olen muistavinani laulua.”

Doris Lessingin (s. 1919) omaelämäkerran toinen osa Varjossa vaeltaja (Otava, 2010; Walking in the Shade 1997; suomentanut Eva Siikarla) kertoo vuosista 1949-1962 ja sijoittuu kokonaan Lontooseen. Ensimmäinen osahan päättyi siihen, kun tuleva nobelisti saapui Lontooseen pienen poikansa Peterin kanssa. Teos jakautuu lukuihin Lessingin asuinpaikkojen osoitteiden mukaan.

Teoksen alussa ollaan sotien jälkeisessä, ristiriitojen repimässä Lontoossa. Alkaa kylmä sota. Lessing ei pitkään kuulu kommunistiseen puolueeseen, vaikka varmasti pysyy vasemmistolaisena. Feminismistäkin hän tahtoo sanoutua irti, mutta miten se olisi mahdollista. Politiikan kuvaaminen on aika junnaavaa – ehkä tarkoituksellisesti. Sen sijaan kirjailijaelämän ja kirjailijan työn kuvaukset ovat kiinnostavia. Lessing kertoo kirjoittamistavoistaan; siitä, miten hän toimii, mitä tekee, kuinka hän luo. Hän kertoo myös teostensa vastaanotosta, muun muassa Ruoho laulaa –esikoisen aiheuttamasta kohusta, ja siitä, miten Kultainen muistikirja alkoi suorastaan elää omaa elämäänsä.

Yksinhuoltajan äitiys on myös haasteellista. Lessing jätti Etelä-Rhodesiasta lähtiessään kaksi vanhinta lastaan näiden isän hoiviin, mutta kuopus on lontoolaiselämän keskipiste ja hänen ehdoillaan elämää eletään. Kun lapsi kasvaa ja lähtee sisäoppilaitokseen, jää enemmän tilaa kirjallisuudelle ja muillekin taiteille kuten teatteri- ja tv-teksteille. Lessing osallistui aktiivisesti myös ydinpommin ja -voiman vastaiseen toimintaan. Hän kuvaa elävästi mielenosoituskulkueita.

Lessing käsittelee teoksessaan sekä pieniä että suuria kysymyksiä. Esimerkiksi hän ihmettelee sitä, miten ihmisiltä voi puuttua tunne minuudesta, pohtii kirjallisuuden tehtävää, korostaa uusien ideoiden syntymistä ja sitä miten vain ne estävät kulttuurin jähmettymisen, kuvaa Lontoon muuttumista ja työläiskaupunginosien tuhoamista, kuvailee elävästi lukuisia aikakautensa poliittisia ja kulttuurihenkilöitä, sekä kertoo pitkistä iltaöisistä kävelyistään Lontoon eri osissa.

Omaelämäkerrasta on (toistaiseksi) julkaistu vain kaksi osaa. Toivottavasti iäkäs kirjailija julkaisee niille vielä jatkoa.

Nobelistin lapsuus ja nuoruus

Doris Lessingin muistelmien ensimmäinen osa Ihon alla : omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919-1949 (Otava, 2008) on mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa erityisesti alkupuolellaan, jossa Lessing kirjoittaa varhaislapsuudestaan Persiassa sekä leikki- ja kouluiästään Britannian silloissessa siirtomaassa Etelä-Rhodesiassa.

Doris – Tigger – oli kapinallinen lapsi; sopeutuvaisen veljensä vastakohta. Lessing kuvaa hienosti ja viisaasti sekä omaa lapsuuttaan että lapsuutta yleensä; erityisen mieleenpainuvia ovat kuvaukset lapsen tavasta kokea aika – jokainen päivä kestää ikuisuuden – ja keinoista ymmärtää aikuisten tekoja – luostarikoulun kummallisuudet –  ja ajatusmaailmaa.

Jälkipuoliskolla muistelmiin ilmaantuu paikoin lievää puisevuutta, vaikkei tulevan kirjailijan nuoruusvuosista tapahtumia puutu: pari kumppanuusavioliittoa, muutama romanssi, kolme lasta (joista kaksi nuori äiti jättää isän hoiviin), paljon poliittista puhetta ja vähän poliittista toimintaa, kuolemansairas isä, elämäänsä pettynyt äiti, taustalla siirtomaatodellisuus mustine palvelijoineen ja epätasa-arvoineen.

Lessingin elämää taustoittaa myös kaksi maailmansotaa: ensimmäinen vaurioitti hänen vanhempiensa sukupolven, toinen hänen omansa. Lessing viittaa tekstissään usein kaunokirjalliseen tuotantoonsa: tästä elämänvaiheesta kumpusi se-ja-se teos, sen-ja-sen kirjan tietyn henkilön innoitti tämä todellinen ihminen.

Tilitys on kiehtovaa niin yksilötasolla kuin maailmanhistoriallisesti, joten jään mielenkiinnolla odottamaan toisen osan ilmestymistä suomeksi; siinä kirjailijanalku on juuri muuttanut Lontoseen.