”Ei, jäähain maailmaan ei voi eläytyä.”

En ole tietokirjallisuuden suurkuluttaja, mutta hyvin kirjoitettu ei-fiktio houkuttelee silloin tällöin.

Meren kirkkaasta kirjastosta puhaltaa pehmeä tuuli. Valo pilkkoutuu yllämme pilvien välistä, ja kun säteet osuvat veteen, ne taipuvat kuin epäsäännölliset verbit.”

Morten A. Strøksnesin teoksesta Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus, 2018; Havboka. Eller Kunsten å fange en kempehaj fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider, 2015; suomentanut Katriina Huttunen; 312 sivua) kiinnostuin katseltuani ja kuunneltuani Yle Areenasta HelsinkiLit-kirjallisuustapahtuman keskustelun, jossa Juha Hurme puhui kirjailijan kanssa. Teos onkin sukua Hurmeen Niemelle.

Kirjailija-toimittaja Morten matkustaa Oslosta useamman kerran vuodessa pohjoiseen, Länsivuonolle, Lofoottien lähelle, ystävänsä, taiteilija-moniyrittäjä Hugon luo. Ystävysten haaveena on onnistua pyytämään salaperäinen, muinainen jäähai. Sellainen on kertomuksen — sillä kertomuskin tämä on — juoni.

Kumpikaan meistä ei ole alkanut epäillä päähänpistoamme. Päinvastoin, mehän tiedämme, että jäähai ui alapuolellamme, ja olemme varmoja, että saamme pyydettyä sen.”

Juoni, kertomus, kalareissujen sarja on kuitenkin vain pintaa, hieman absurdi ikuisten poikien seikkailu ja päähänpinttymä.

Teoksen teema on toinen, vakava, krittinen:

Norja jakaa jo nyt miljardeja pelastaakseen sademetsiä Brasialiassa, Ecuadorissa, Indonesiassa, Kongossa ja muissa tropiikin maissa. Meillä itsellämme on yhtä ainutlaatuinen paikka, merenalainen Serengeti, mutta siellä maailman mahdollisesti rikkain maa alkaa porata öljyä.”

Samaan aikaan asiallisesti ja runollisesti, salahumoristisesti ja kuolemanvakavasti Strøksnes kertoo tosiasioita merten ja merenelävien sekä koko maapallon tilasta.

… plankton tuottaa yli puolet siitä hapesta, jota me hengitämme. Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton.”

Suosittelen upeasti kirjoitettua ja taitavasti suomennettua kirjaa kaikille, joita kiinnostaa maapallon tila ja tulevaisuus.
Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.”
Vuonna 1965 syntynyt Morten A. Strøksnes on norjalainen toimittaja ja kirjailija. Merikirja sai kotimaassaan Finlandia-palkintoa vastaavan Bragen.
Mainokset

Berliininpoppelit-trilogian neljäs osa

Berliininpoppeleilla alkanut ja trilogiaksi alunperin jäänyt Anne B. Ragden kirjoittama norjalainen sukutarina on saanut jatkoa. Perintötila (Tammi, 2017; Alltid tilgivelse, 2016; suomentanut Katriina Huttunen; 277 sivua) on sarjan neljäs kirja.

Neshovin sikatila on autiona, lukuunottamatta osaa, jota hautausurakoitsija Margido käyttää arkkuvarastona. Tilan perinyt Torunn kärvistelee neljänkympinkriisissä Oslossa, kunnes saa tarpeekseen kaikesta ja lähtee katsomaan, mitä tulikaan perittyä. Erlendin ja Krummen elämä on muuttunut täysin, kun Jytte ja Lizzi ovat saaneet heidän kanssaan yhteensä kolme lasta.

Ragde jatkaa samalla kirpeänlempeällä tyylillä kuin aiemminkin. Teos ei jää viihdyttävyydessä ”alkutrilogiasta”, mutta sen hauskaa yllätyksellisyyttä ja raadollista realismia tässä saisi olla enemmän.

Suosittelen sarjan aiempien osien lukemista ennen tätä. Ilman taustoja henkilöistä ja heidän suhteistaan voi olla vaikea päästä perille. Tämä on selkeästi mitä-heille-kuuluu-nyt-kirja. Lisääkin on luemma luvassa.

 

Pöllöpoika

kansikuva

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.