Kauniita novelleja arjesta

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936-2004) kirjoitti 1960-1990-luvuilla lyhytoproosaa, joka on saanut ansaitsemansa huomion vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & co, 2017; A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories, 1977-1999; suomentanut Kristiina Drews; 293 sivua) sisältää 25 novellin lisäksi alkusanat (Lydia Davis) ja johdannon (Stephen Emerson) sekä loppuun sijoitetun lyhyen elämäkerran. Berlin julkaisi elinaikaan 76 novellia, mutta vasta tämä 2015 postuumisti julkaistu kokoelma, josta suomennoksessa on julkaistu vasta puolet, nosti hänet lukevan yleisön tietoisuuteen.

Kokoelman arkiset kertomukset ovat enimmäkseen karheita ja alakuloisia. Niiden huumori on mustaa, jos sitä on. Tarinoista useimmat ovat taustamateriaalin perusteella myös kipeän omakohtaisia perustuen lapsuuteen kaivoskaupungeissa USA:ssa, nuoruuteen Santiago de Chilessä, kolmeen eroon päättyneeseen avioliittoon, neljän pojan yksinhuoltajuuteen, lukuisiin sekalaisiin työpaikkoihin ja sukuperintönä kulkevaan alkoholismiin.

Berlinin tekstit ovat kaunista, jopa lumoavaa luettavaa, vaikka aiheet ovat jokapäiväisiä — kuten päivä itsepalvelupesulassa tai kotisiivoojana — taikka rankkoja — kuten kuvaukset katkaisuhoitopaikoista tai protestanttitytöstä katolisessa koulussa. Berlin on taitava luomaan tunnelmia, kuvaamaan tuoksuja ja näkymiä, luomaan muutamalla sanalla kuvan tilanteesta ja muutamalla virkkeellä kokonaisen henkilöhahmon. Hän osaa ja uskaltaa myös kirjoittaa viisaasti isoista asioista:

Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä ”parempi” ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää.
Kun herra Gionotti kuoli — no, hän oli kuollut, ja rouva Gionotti itki, kaikki itkivät, mutta he lähtivät sairaalasta itkien yhdessä, ja oikeastaan myös yhdessä herra Gionottin kanssa.”

Toivottavasti kokoelman loputkin novellit saadaan pian suomeksi. Ei siksi, että ns. Suomi-yhteyskin löytyy — ”Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin.” Tosin niissäkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, …” — vaan siksi, että novellit ovat niin loistavia.

 

P. S. Kirjastoihmisen mieltä oudosti samaan aikaa lämmittää ja kylmää, kun järkyttävässä krapulassa herännyt alkoholisti kerää voimia pystyäkseen raahautumaan viinakauppaan ja makaa lattialla hengittämässä syvään ja sydänkohtauksen tai aivohalvauksen välttääkseen keskittyy lukemaan nimiä kirjahyllynsä kirjojen selkämyksistä — jotka ovat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.

Mainokset

Häiritsevää lyhytproosaa

Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelman Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos, 2018; 235 sivua) voinee lukea kuuluvaksi niin sanottuun suomikummaan. Kirjan yhdestätoista novellista jokainen on vähintään häiritsevä ja osa suorastaan ällöttäviä.

Kuin hurrikaanit näiden kertomusten henkilöt rikkovat joko oman tai muiden elämän. Yleensä käy huonosti tai hyvin huonosti. Tarinat ovat kuin painajaisia.

Jos absurdius viehättää eikä väkivalta ällötä, tästä voi varmaan pitää paljonkin — niin kuin Reader, why did I marry him? Omaa lukuoloani kuvaa novellissa ”Ullan ja Banskun tuho” esiintyvän Kertun kokemus:

Mitä tämä on? Kerttu ajatteli. En ymmärrä ollenkaan. Miksi he käyttäytyvät noin? Miksi he käyttäytyvät noin? Miksi he käyttäytyvät noin? Kysymys puristi hänen aivojaan, ja hän käänsi katseensa ikkunaan.”

Outoudestaan ja jopa vastenmielisyydestään huolimatta teos on helppolukuinen.

Esipuhe ja neljä rikosnovellia

P. D. James (1920-2014) oli brittiläisen rikoskirjallisuuden kuningatar. Mistelimurha ja muita kertomuksia (Otava, 2017; The Mistletoe Murder and Other Stories, 2016; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 124 sivua) sisältää kirjailijan esipuheen ja neljä rikosnovellia: nimikertomuksen sekä tarinat Hyvin tavallinen murha, Boxdalen perintö ja Joulun kaksitoista johtolankaa.

Nautin tällaisesta viihteestä. Kertomukset tai novellit ovat ihanan perinteisiä, tunnelmallisia ja hyvin kirjoitettuja. Mukana on intohimoa ja perintöriitoja, pelkurimaisuutta ja petoksia, sukukaunaa ja mustasukkaisuutta. Kahdessa tarinassa on mukana Adam Dalgliesh, neljästätoista Jamesin romaanista tuttu runoileva (yli)komisario.

Outo juttu: Otavan sivujen mukaan ”Teoksen esipuheen on kirjoittanut Val McDermid.”, mutta esipuheen loppuun on painettu P. D. James. Tekstin perusteella jälkimmäinen pitää paikkansa.

Marrasjännitystähän tämä on.