Esipuhe ja neljä rikosnovellia

P. D. James (1920-2014) oli brittiläisen rikoskirjallisuuden kuningatar. Mistelimurha ja muita kertomuksia (Otava, 2017; The Mistletoe Murder and Other Stories, 2016; suomentanut Jaakko Kankaanpää; 124 sivua) sisältää kirjailijan esipuheen ja neljä rikosnovellia: nimikertomuksen sekä tarinat Hyvin tavallinen murha, Boxdalen perintö ja Joulun kaksitoista johtolankaa.

Nautin tällaisesta viihteestä. Kertomukset tai novellit ovat ihanan perinteisiä, tunnelmallisia ja hyvin kirjoitettuja. Mukana on intohimoa ja perintöriitoja, pelkurimaisuutta ja petoksia, sukukaunaa ja mustasukkaisuutta. Kahdessa tarinassa on mukana Adam Dalgliesh, neljästätoista Jamesin romaanista tuttu runoileva (yli)komisario.

Outo juttu: Otavan sivujen mukaan ”Teoksen esipuheen on kirjoittanut Val McDermid.”, mutta esipuheen loppuun on painettu P. D. James. Tekstin perusteella jälkimmäinen pitää paikkansa.

Marrasjännitystähän tämä on.

Mainokset

Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.

 

Novelliketju lähimenneisyydestä ja -tulevaisuudesta

Episodiromaaniksi nimetty Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016; 179 sivua) näyttäytyi minulle ehkä enemmän novellien kokoelmana. Vaikka niistä muodostui kokonaisuus, voisivat kertomukset, luvut, mielestäni toimia myös erillään.

Henkilöitä on paljon ja heidän kauttaan kirjailija linkittää taitavasti historiallisia tapahtumia ja dystooppisia tulevaisuusnäkymiä. Suuret linjat ja pienet ihmiset kohtaavat. Tapahtuu yllättäviä asioita, uni tai haave tavoittaa hetkeksi todellisuuden, historia toistaa itseään — voisiko se myös olla toistamatta? Entä jos asiat menisivätkin toisin?

Pienessä sivumäärässä käsitellään rohkeasti suuria asioita. Hieno teos, jonka teemat jäivät kaikertamaan mielen pohjalle.