Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos. Kokoelman yhdestätoista novellista muutama… Continue reading Nobelistin läpimurtoteos

Novelliketju lähimenneisyydestä ja -tulevaisuudesta

Episodiromaaniksi nimetty Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016; 179 sivua) näyttäytyi minulle ehkä enemmän novellien kokoelmana. Vaikka niistä muodostui kokonaisuus, voisivat kertomukset, luvut, mielestäni toimia myös erillään. Henkilöitä on paljon ja heidän kauttaan kirjailija linkittää taitavasti historiallisia tapahtumia ja dystooppisia tulevaisuusnäkymiä. Suuret linjat ja pienet ihmiset kohtaavat. Tapahtuu yllättäviä asioita, uni tai haave tavoittaa hetkeksi… Continue reading Novelliketju lähimenneisyydestä ja -tulevaisuudesta

Kokonainen maailma kolmessakymmenessä sivussa

kansikuva

Olen jo kahdesti -- Novelli on hieno laji ja Nobelistin viimeinen -- ylistänyt blogissani Alice Munron (s. 1931; Nobelin kirjallisuuspalkinto 2013) sanataidetta, mutta siltä varalta, että vasta kolmas kerta sanoo toden, toistan Nuoruudenystävän (Tammi, 2015; Friend of My Youth, 1990; suomentanut Kristiina Rikman; 332 sivua) luettuani kanadalaiskirjailijan olleen jo varhaistuotannossaan yksi aikamme todellisista novellin taitajista.… Continue reading Kokonainen maailma kolmessakymmenessä sivussa