Avainsana-arkisto: novellit

Voi tapahtua mitä vain

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton -romaanin päähenkilö on mukana myös teoksessa Kaikki on mahdollista (Tammi, 2019; Anything is possible, 2017; suomentanut Kristiina Rikman; 261 sivua), muttei pääosassa. Sellaista ei tässä novellikokoelmassa tai episodiromaanissa edes ole, vaan Lucyn lapsuusmaisemiin sijoittuva teos on moniääninen ja -henkilöinen.

Strout kirjoittaa Amgashin pikkukaupungin niin sanotuista tavallisista, usein köyhistä tai muuten vähäosaisista, ihmisistä. He kohtaavat vastoinkäymisiä , jopa tragedioita, eivätkä heidän keskinäiset suhteensa useinkaan oikein toimi. Mikä tahansa on mahdollista, niin hyvä kuin pahakin.

Mitä vanhemmaksi hän tuli – ja hän oli jo vanha – sitä paremmin hän ymmärsi, ettei koskaan ymmärtäisi hyvän ja pahan välistä hämmentävää ristiriitaa ja ettei ihmisten kenties ollut tarkoituskaan ymmärtää näitä asioita eläessään.

Jos et ole jo lukenut Nimeni on Lucy Bartonia, voit lukea kirjat kummassa järjestyksessä vain. Vaikka Kaikki on mahdollista tapahtuukin myöhemmin, tämä ei ole sarja sen enempää kuin ihmiselämä on. Joidenkin henkilöiden elämät ja tarinat vain risteävät – niin kuin todellisuudessakin.

Jos pidät Alice Munrosta, pidät myös Elizabeth Stroutista. Heillä on myös sama suomentaja, juuri Jarl Hellemann -palkinnon saanut Kristiina Rikman.

Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon tv-sarjaksikin sovitetulla teoksellaan Olive Kitteridge. Milloinkahan se saadaan suomeksi?

Mainokset

Ajatonta novellistiikkaa

Ihmisen kuvia (Gummerus, 2019; toimittanut Minna Maijala; 299 sivua) on kokoelma Minna Canthin novelleja. Canthin novellit kuvaavat ihmisten arkea ja ihmissuhteita sekä asenteita ja ennakkoluuloja.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia vuosilta 1987-1895 ja mukana on aiemmin julkaisematon, käsikirjoituksena löytynyt ja ajoittamaton Hullu-suutari. Sen voi kuvitella jääneen julkaisematta ajankohtanaan suorastaan anarkistisena. Onhan ennenkuulumatonta, että suutari Jeesuksen opetuksiin vedoten tekee varakkaan perheen nurkissa paljasjaloin kituvalle vanhukselle kengät nahasta, joka on tarkoitettu perheen lasten tieskuinkamonensiin kenkiin. Olisiko täysin ymmärretty novellin ironista kertojanääntäkään?

Eiköhän siinä erehdyksessä ole yksi kristitty syntynyt kristittyyn maahan?…

Naturalistisessa — tai inhorealistisessa, kuten oli tapana moittia — Kuoleva lapsi -novellissa (1887) on kaiken kurjuuden kuvauksessa upeaa toistoon perustuvaa runollisuutta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö.

Epäluulo (1891) on aluksi humoristinen ja lopulta traaginen kertomus, jossa on montakin viestiä — yhtenä kenties se, mihin puhumattomuus ja toisen ymmärtämättömäksi tuomitseminen voi äärimmillään johtaa.

…mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vain joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Lääkäri-novellissa (1891-92) on melkein yllättävää nykyaikaisuutta, jossa lääkäri edustaa modernia ajattelua, kenties myös medikalisaatiota, ja pappi vanhanaikaisuutta ja jyrkkää vanhakantaisuutta.

”Sinä arvelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikollisesta, ennenkuin hänet tuomitaan?”
”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.”

Kauppias Roller (1887), Missä onni? (1895) ja Eräänä sunnuntaina (1888) kertovat omilla tavoillaan masennuksesta.

Novellit on julkaistu alkuperäisessä kieliasussaan, mutta ne ovat silti helppolukuisia. Hiviö-sanan (iho) merkityskin onneksi selviää asiayhteyksistä. Jotkin sanat kirjoitettiin silloin toisin kuin nyt, ja välimerkityskin haki vielä muotojaan.

Ainakin kokoelman pisimmästä novellista Agnes on kuitenkin julkaistu myös maksuton selkomukaelma, jos vanhanaikaisen kielen lukeminen tuntuu hankalalta. Agnes on melkein pienoisromaani, joka kirkastaa ja laventaa Canthin kirjailijakuvaa, joka usein yritetään ahtaa pelkästään vähäosaisten puolestapuhujan rooliin. Tämä novelli on psykologisesti tarkkaa naiskuvaa naisten ystävyydestä ja sen muuttumisesta, mustasukkaisuudesta sekä naisen roolin ahtaudesta ja muutospaineesta kirjoitusajankohtanaan.

– Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille — eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Myös novellissa Ystävykset (1890) käsitellään naisten ystävyyttä.

Vaikka kieli on hieman vanhanaikaista ja yhteiskunta kovin toisenlainen kuin nyt, on tämän hienon kokoelman novellien teemoissa ajattomuutta ja melkein kuin viestejä omaan aikaamme. Canth elää.

Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?

 

 

 

Taitava novellisti

– Minun täytyy päästä tuohon puutarhaan. Muuten halkean, Jims sanoi ja litisti nenänsä ikkunaruutua vasten.

Kanadalainen L. M. Montgomery (1874-1942) on rakastettu kirjailija Runotyttö-trilogiansa ja Anna-sarjansa ansiosta. Hän oli kuitenkin myös taitava ja tuottelias runoilija ja novellisti. Suomentaja Saana Rusi on valikoinut kokoelmaan Yrttitarha (Minerva, 2018; 233 sivua) satojen joukosta kaksitoista novellia vuosilta 1896-1918.

Novellit ovat sujuvia ja niissä on oivallinen rakenne. Useimmissa on mukana huumoria, joka on usein lempeää mutta toisinaan myös aika kirpeää. Lähes kaikissa tarinoissa on romantiikkaa, joka ei koskaan ole imelää, vaan monesti yllätyksellisistä ja yleensä puhtaan raikasta.

Henkilöhahmot ovat lyhyessä mitassa usein tyyppejä tai tyyliteltyjä, joten ihmiset tai heidän suhteensa eivät voi olla kovin syvällisesti kuvattuja. Tässäkin mitassa selväksi tulee ainakin se, ettei vanhojen ihmisten pakkovaltaan pidä aina alistua eivätkä isoäidit, isotädit, isosedät ja muut suvun vanhimmat aina tiedä asioita parhaiten. Poikkeuksiakin tästä ”vanhustyranniasta” on, kuten isoäiti Newbury novellissa ”Bay Shoren maatilalla”. Lapsia olisi voinut olla mukana vaikka enemmänkin, sillä niminovellin Jims on mainio tapaus.

Väärinkäsityksillä, kadonneilla kirjeillä, juoruilulla ja itsepäisellä ylpeydellä on myös usein merkittävä tehtävä kertomuksissa. Vaikka henkilöt — erityisesti naiset, ja varsinkin Gussie-neiti tarinassa ”Niin oli käydäkseen” sekä nuoret huimapäät Kate ja Philippa matkakuvauksessa ”Häävieraat” — usein uhmaavat tiukkoja sääntöjä ja jopa moraalikäsityksiä, kertovat kaikki novellit ajastaan herkullisen tarkkanäköisesti.

Luulenpa, että novellin taitaja Alice Munrokin on Montgomerynsa lukenut.

Novellit on suomennettu sujuvasti ja huolella, mutta ”Häävieraissa” on luullakseni pieni käännösvirhe, kun siinä pyydetään soittamaan (puhelimella). Käsittääkseni tässä on kyse call-verbin poiketa tai pistäytyä -merkityksestä. Oliko Saskatchewanin preerialla puhelinlinjoja vuonna 1913?

Don’t forget to call the next time you come this way,” she said cheerfully, waving her knitting at us.

Soittakaa, kun ensi kerran tulette tätä kautta, hän sanoi iloissaan ja vilkutti meille kutimellaan.

Samassa novellissa preeriakanat vaihtuvat tölkkikanoiksi jo alkutekstissä. Ehkäpä prairie chicken oli kanasäilykkeen lempinimi?

Montgomeryn — ja monen muun — tekstejä voi lukea alkukielellä Classic Reader -sivustolla, mutta toivottavasti Minerva julkaisee niitä lisää suomeksi.

 

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku

Kirsi Pehkosen kertomuskokoelma Lahja : 24 joulutarinaa aikuisille (Valmiixi, 2015; 168 sivua) sopii paremmin kuin hyvin kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin luukuksi. Kokoelma toimii joulukalenterina, joulunaluslukemisena, joululukemisena, joululahjana.

Aikomukseni oli lukea tarinat joulukalenterin tapaan eli yksi jokaisena päivänä joulukuun ensimmäisestä jouluaattoon, mutten malttanut. Lyhyet tarinat — isohkolla fontilla painettuina muutaman sivun mittaiset — ovat kaltaiselleni kärsimättömälle ja nopealle lukijalle sellaiseen lukutahtiin aivan liian mukaansatempaavia.

Moni tarinoista on herkkä, usea humoristinen, joissain on jännitystä ja toisissa outoutta, suorastaan suomikummaa. Jotkin ovat kevyitä mutta toiset vakavia, jopa surullisia, mutta monesti mukana on myös romantiikkaa. Lähes kaikki ovat jollain tavoin yllätyksellisiä tai odottamattoman käänteen saavia kertomuksia. On taito luoda sellainen draaman kaari näin lyhyissä tarinoissa.

Taitavasti punottujen tarinoiden aiheet ovat pääosin arkisia ja silti jouluisia: pikkujoulumekon metsästys, perheenäidin joulunalusväsymys, kauppahallin joulutungoksen sähkökatko, joulukuusenhakumatka, joulupukkikeikka, jouluaaton lumityöt, naapurien joulutervehdys. Teemoiltaan pienet tarinat ovat usein suuriakin: anteeksianto, hyvitys, köyhyys, kodittomuus, rakkaus, surutyö. Hengellisiä tarinat eivät ole. Sen sijaan joissakin on mukana tonttuja. Hieno joulukirja.

Luukku 13 avautui eilen Kirsin Book Clubissa ja huomisen luukun voi avata Kirja vieköön! -blogissa. Lukuisaa joulunalusaikaa!

kirjabloggaajienjoulukalenteri20181.jpg

Kalenterikuva: Niina Tolonen