Novelleja rajoilta ja rajoista

Maritta Lintusen yhdeksän novellin kokoelma Boriksen lapset (WSOY, 2021; 201 sivua) oli yksi kuudesta Savonia-palkintoehdokkaasta.

Novellien tematiikka liittyy suomalaisten ja venäläisten viha-, rakkaus-, ystävyys- ja naapurisuhteisiin sekä siihen rajaseutuun, jossa ennen asui suomalaisia, jossa sitten sodittiin, ja jonne sen jälkeen siirrettiin asukkaita muun muassa Ukrainasta.

Vilusta väristen kuulostelin, liikahteliko suossa pyrstöjään polskauttelevia alligaattoreita, jotka vartioivat Käkisalmen ja Ukrainan rajaa. Vain korppi raakkui etäällä. Missä korppi, siellä raato, muistin isän sanoneen ja minua alkoi pelottaa. Päätin lähteä ylittämään vielä seuraavan suon, sillä jos arot alkaisivat sen jälkeen, minulla ei olisi mitään hätä. Perille päästyäni kuivattelisin vaatteeni Ukrainan auringossa ja pureskelisin pulleita vehnäntähkiä pahimpaan nälkään. Puoleen välin suota lienen päässyt, sitten se tapahtui.

Niminovellissa arkistonhoitaja kiinnostuu kainuulaispojan 1930-luvulla kirjoittamasta päiväkirjasta, jossa tämä kertoo, miten läksi ilman viulua ja nuotinlukutaitoa Viipuriin ankaran Boris Sirpon soitto-oppilaaksi.

Monessa novellissa eletään haavekuvissa tai etsitään kadonnutta aikaa – vaikkapa taistelukentältä kaivettujen luiden tai Edith Södergranin koivujen avulla – mutta lopulta törmätään aina todellisuuteen.

Lintunen on tarkkanäköinen novellisti, joka hiotulla kielellään tiivistää kokonaisia elämäntarinoita niukkaan novellimittaan.

Vielä kerran kauniita novelleja arjesta

On asioita, joista ei vain puhuta. En tarkoita vaikeita asioita, niin kuin rakkautta, vaan noloja juttuja — esimerkiksi, että hautajaisissa voi joskus olla hauskaa, tai että on jännittävää katsella kun talo palaa. Michaelin hautajaisissa oli ihanaa.

Siivojan käsikirja ja Tanssia ruusuilla eivät jääneetkään ainoiksi kokoelmiksi Lucia Berlinin elämänmakuisia novelleja. Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019; Evening in Paradise, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 302 sivua) sisältää vielä 22 novellia (vuosilta 1981-199) loistavan Berlinin — ja myös hienon suomentajan — kynästä.

Ajoimme bussilla Plazalle ja vaihdoimme siellä Mesan linja-autoon, jolla pääsi Kern Placelle. Rikkaita ihmisiä, maisemoituja puutarhoja, ovissa tuulikellot. … En usko, että he olivat ikinä nähneet meidän kaltaisiamme lapsia — lapsia, jotka olivat pukeutuneet äitiensä vanhoihin kreppipuseroihin.
Lapsia, joilla oli sellaiset hiukset kuin meillä. Hopen tukka valui kasvoille kuin paksu, musta terva, ja minun hapsottava kuontaloni törrötti kuin auringossa ritisevä keltainen rantapallo.

Värikkään elämän eri puolilla Etelä- ja Pohjois-Amerikkaa elänyt nainen lienee upottanut tarinoihinsa paljon itseään, mutta myös monia ja todella monenlaisia sukulaisiaan, naapureitaan ja ystäviään. Eri novelleissa esiintyy samannimisiä henkilöitä (etenkin miehiä), jotka selvästi ovat eri tarinoiden eri ihmisiä; Berlin ei tainnut olla kovin innokas keksimään ihmisilleen nimiä — häntä kiinnostivat heidän ajatuksensa, tunteensa ja suhteensa toisiinsa.

Laura kävi istumaan sängylle äitiä vastapäätä. Äiti, olenko minä rakastunut? hän kysyi hiljaa itseltään. Voinko olla raskaana? Onko minut turmeltu? Äiti, auta.
Ääneen hän sanoi: ”Kurjaa että jouduit sairaalaan. Sinun täytyy käydä enemmän ulkona. Mennään viikonloppuna elokuviin, tai lounaalle Prince of Walesiin.”

Yhtenä teemana on se, etteivät ihmiset puhu siitä, mistä pitäisi. He eivät ymmärrä toisiaan, eivät näe ja huomaa samoja asioita, tai koe näkemäänsä ja kuulemaansa samoin. Moni henkilöistä on yksinäinen, vaikkei ole yksin.

Cassandra olisi halunnut puhua Davidille pahasta olostaan, mutta David oli heistä se jolla oli vaikeaa, kurja työ eikä aikaa omalle kirjalle. Kun David sitten kysyi miten päivä oli sujunut, Cassandra sanoi: ”Ihana päivä! Kirsikkapuut ovat kukassa, ja suihkulähde pantiin päälle! Nyt on kevät!”

Novellien henkilöt eivät tavallisesti ole tyytyväisiä elämäänsä, saati onnellisia, mutteivät silti (yleensä) epätoivoisiakaan. Heidän elämänsä on ahdistavaa tai rankkaa, on päihteitä ja pettämistä, turhia toiveita ja katteettomia lupauksia, saavuttamattomia unelmia. On kuitenkin myös kauneutta ja onnen hetkiä,

Pidän suuresti Berlinin tyylistä. Ihailen hänen kykyään kuvata maailmaa ja ihmisiä. Lukekaa Luciaa!

 

 

Voi tapahtua mitä vain

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton -romaanin päähenkilö on mukana myös teoksessa Kaikki on mahdollista (Tammi, 2019; Anything is possible, 2017; suomentanut Kristiina Rikman; 261 sivua), muttei pääosassa. Sellaista ei tässä novellikokoelmassa tai episodiromaanissa edes ole, vaan Lucyn lapsuusmaisemiin sijoittuva teos on moniääninen ja -henkilöinen.

Strout kirjoittaa Amgashin pikkukaupungin niin sanotuista tavallisista, usein köyhistä tai muuten vähäosaisista, ihmisistä. He kohtaavat vastoinkäymisiä , jopa tragedioita, eivätkä heidän keskinäiset suhteensa useinkaan oikein toimi. Mikä tahansa on mahdollista, niin hyvä kuin pahakin.

Mitä vanhemmaksi hän tuli – ja hän oli jo vanha – sitä paremmin hän ymmärsi, ettei koskaan ymmärtäisi hyvän ja pahan välistä hämmentävää ristiriitaa ja ettei ihmisten kenties ollut tarkoituskaan ymmärtää näitä asioita eläessään.

Jos et ole jo lukenut Nimeni on Lucy Bartonia, voit lukea kirjat kummassa järjestyksessä vain. Vaikka Kaikki on mahdollista tapahtuukin myöhemmin, tämä ei ole sarja sen enempää kuin ihmiselämä on. Joidenkin henkilöiden elämät ja tarinat vain risteävät – niin kuin todellisuudessakin.

Jos pidät Alice Munrosta, pidät myös Elizabeth Stroutista. Heillä on myös sama suomentaja, juuri Jarl Hellemann -palkinnon saanut Kristiina Rikman.

Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer-palkinnon tv-sarjaksikin sovitetulla teoksellaan Olive Kitteridge. Milloinkahan se saadaan suomeksi?