Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?

 

 

 

Taitava novellisti

– Minun täytyy päästä tuohon puutarhaan. Muuten halkean, Jims sanoi ja litisti nenänsä ikkunaruutua vasten.

Kanadalainen L. M. Montgomery (1874-1942) on rakastettu kirjailija Runotyttö-trilogiansa ja Anna-sarjansa ansiosta. Hän oli kuitenkin myös taitava ja tuottelias runoilija ja novellisti. Suomentaja Saana Rusi on valikoinut kokoelmaan Yrttitarha (Minerva, 2018; 233 sivua) satojen joukosta kaksitoista novellia vuosilta 1896-1918.

Novellit ovat sujuvia ja niissä on oivallinen rakenne. Useimmissa on mukana huumoria, joka on usein lempeää mutta toisinaan myös aika kirpeää. Lähes kaikissa tarinoissa on romantiikkaa, joka ei koskaan ole imelää, vaan monesti yllätyksellisistä ja yleensä puhtaan raikasta.

Henkilöhahmot ovat lyhyessä mitassa usein tyyppejä tai tyyliteltyjä, joten ihmiset tai heidän suhteensa eivät voi olla kovin syvällisesti kuvattuja. Tässäkin mitassa selväksi tulee ainakin se, ettei vanhojen ihmisten pakkovaltaan pidä aina alistua eivätkä isoäidit, isotädit, isosedät ja muut suvun vanhimmat aina tiedä asioita parhaiten. Poikkeuksiakin tästä ”vanhustyranniasta” on, kuten isoäiti Newbury novellissa ”Bay Shoren maatilalla”. Lapsia olisi voinut olla mukana vaikka enemmänkin, sillä niminovellin Jims on mainio tapaus.

Väärinkäsityksillä, kadonneilla kirjeillä, juoruilulla ja itsepäisellä ylpeydellä on myös usein merkittävä tehtävä kertomuksissa. Vaikka henkilöt — erityisesti naiset, ja varsinkin Gussie-neiti tarinassa ”Niin oli käydäkseen” sekä nuoret huimapäät Kate ja Philippa matkakuvauksessa ”Häävieraat” — usein uhmaavat tiukkoja sääntöjä ja jopa moraalikäsityksiä, kertovat kaikki novellit ajastaan herkullisen tarkkanäköisesti.

Luulenpa, että novellin taitaja Alice Munrokin on Montgomerynsa lukenut.

Novellit on suomennettu sujuvasti ja huolella, mutta ”Häävieraissa” on luullakseni pieni käännösvirhe, kun siinä pyydetään soittamaan (puhelimella). Käsittääkseni tässä on kyse call-verbin poiketa tai pistäytyä -merkityksestä. Oliko Saskatchewanin preerialla puhelinlinjoja vuonna 1913?

Don’t forget to call the next time you come this way,” she said cheerfully, waving her knitting at us.

Soittakaa, kun ensi kerran tulette tätä kautta, hän sanoi iloissaan ja vilkutti meille kutimellaan.

Samassa novellissa preeriakanat vaihtuvat tölkkikanoiksi jo alkutekstissä. Ehkäpä prairie chicken oli kanasäilykkeen lempinimi?

Montgomeryn — ja monen muun — tekstejä voi lukea alkukielellä Classic Reader -sivustolla, mutta toivottavasti Minerva julkaisee niitä lisää suomeksi.

 

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku

Kirsi Pehkosen kertomuskokoelma Lahja : 24 joulutarinaa aikuisille (Valmiixi, 2015; 168 sivua) sopii paremmin kuin hyvin kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin luukuksi. Kokoelma toimii joulukalenterina, joulunaluslukemisena, joululukemisena, joululahjana.

Aikomukseni oli lukea tarinat joulukalenterin tapaan eli yksi jokaisena päivänä joulukuun ensimmäisestä jouluaattoon, mutten malttanut. Lyhyet tarinat — isohkolla fontilla painettuina muutaman sivun mittaiset — ovat kaltaiselleni kärsimättömälle ja nopealle lukijalle sellaiseen lukutahtiin aivan liian mukaansatempaavia.

Moni tarinoista on herkkä, usea humoristinen, joissain on jännitystä ja toisissa outoutta, suorastaan suomikummaa. Jotkin ovat kevyitä mutta toiset vakavia, jopa surullisia, mutta monesti mukana on myös romantiikkaa. Lähes kaikki ovat jollain tavoin yllätyksellisiä tai odottamattoman käänteen saavia kertomuksia. On taito luoda sellainen draaman kaari näin lyhyissä tarinoissa.

Taitavasti punottujen tarinoiden aiheet ovat pääosin arkisia ja silti jouluisia: pikkujoulumekon metsästys, perheenäidin joulunalusväsymys, kauppahallin joulutungoksen sähkökatko, joulukuusenhakumatka, joulupukkikeikka, jouluaaton lumityöt, naapurien joulutervehdys. Teemoiltaan pienet tarinat ovat usein suuriakin: anteeksianto, hyvitys, köyhyys, kodittomuus, rakkaus, surutyö. Hengellisiä tarinat eivät ole. Sen sijaan joissakin on mukana tonttuja. Hieno joulukirja.

Luukku 13 avautui eilen Kirsin Book Clubissa ja huomisen luukun voi avata Kirja vieköön! -blogissa. Lukuisaa joulunalusaikaa!

kirjabloggaajienjoulukalenteri20181.jpg
Kalenterikuva: Niina Tolonen