Evakossa karjan kanssa

Rosa Liksomin romaania Väylä (Like, 2021; 266 sivua) on jo kehuttu paljon, mutten voi olla liittymättä ylistyskuoroon.

Aamutöitten jälkheen mie hoksasin pellola tanssivat kurjet ja kuuntelin niitten kimakoita huutoja. Net suoristelit pitkää kaulaansa, aivanko olis harjotelheet palluulentoa.

Ihmiset pakenivat Lapin sodan kaaosta syksyllä 1944. Joukoittain siviilejä evakuoitiin hävityksen jaloista Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.

Patikoima hiljalheen kylmän yön ja kylmän, pilvisen päivän. Koko aikana emmä kohahneet yhtään ihmissielua. Olima oman onnema nojassa. Söimä marjoja, juuria, voikukan lehtiä, suolaheinää, sieniä ja jyrsimä pajunkuorta. Karja kuopi polun pientahreita ja järsi jäkälää ja sammalta. Kuljima pitkin kuusimettän suhisevaa vihreää nauhaa, kuivalla kankhaala kasuavaa hyän hajusta mäntymettää ja sekamettää, missä kasusi lamphaankääpää.

Tarinaa kertoo tyttö, joka kulkee ystäviensä – perheensä lehmien ja muutamien muiden lasten – kanssa. Perhe on hajallaan, mutta tyttö on jo oppinut itsenäiseksi ja tekemään paljon työtä.

Minusta tuntu, että olin ainut ihminen koko maailmassa. Paine nousi kurkkutorvea ylöspäin, kyynelheet tihkuit silmistä, nyyhkytin ja sitte märsäsin täysilä. Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä.

Vaellus kestää koko vuoden. Ihmiset ja eläimet kulkevat jalan, saavat silloin tällöin syödäkseen, elävät välillä kuin kerjäläiset ja välillä leireillä kuin vangit. Sairaudet ja kuolema tulevat tutuiksi. Ystävälliseksi ajateltu vauras naapurimaa osoittautuu varsin tylyksi kutsumattomille vierailleen.

Seisoin taas jonossa, joka liikku hiljahleen sisälle vielä suuremphaan telthaan. Sinne ko astuin, niin olin aivan äimänä. Tohinan keskelä väki riisu itteänsä. Sakin seassa hääräsi lottia, joitten rintapielessä luki Sanitär.

Vaikka tarina on karu, on Liksomin kieltä ihanaa lukea. Helpotettu meänkieli vie suoraan kertojan maailmaan ja elämään. Väylä on riipaiseva, vaikuttava, vangitseva romaani, jonka aiheina ovat Lapin sodan evakkojen kohtalot sekä ihmisten ja eläinten suhteet, ja jonka suuriksi teemoiksi nousevat pakolaisuus, aikuiseksi kasvaminen sekä elämisen kovuus ja ihmiselämän hauraus.

Net näytit levolisilta, tytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net ei tiehneet perisynnistä eikä kantahneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tullee. Mie halusin olla niinko net. Huusin Ilonaa. Se nosti päänsä, höristeli korvihaan, kompuroitti neljäle jalale, näki minut ja juoksi kohti. Se nuoli minun naamaa ja mie pörrötin sen ottakiehkuraa.

Pakolaiselämää

Marja-Leena Tiaisen Hotelli Desperado (Icasos, 2021; 249 sivua) on nuorille suunnattu, mutta oikein hyvin aikuisillekin sopiva romaani pakolaisista ja pakolaisuudesta.

Sota oli sotkenut Danielin elämän perusteellisesti. Äiti, isä ja pikkusisko olivat kuolleet. Hän ja isovanhemmat olivat menettäneet kotinsa ja omaisuutensa ja joutuneet pakosalle. Daniel oli kantanut koulukirjojaan ja rakkaimpia tavaroitaan mukanaan asuinpaikasta toiseen. Euroopan-matkalle hän oli ottanut vain puhelimensa ja vaatteita.

Teini-ikäinen Daniel on saanut isovanhempiensa kaikki säästöt ja paennut Syyrian sodan jaloista Kreikkaan. Hän pyrkii kohti Suomea, jossa Jakob-veli jo asuu turvapaikanhakijana. Daniel jää kuitenkin jumiin Ateenaan, jossa hän kokee monta pakolaisten elämässä yleistä vastoinkäymistä ja inhottavuutta, mutta kohtaa myös suomalaisen kirjailijan ja tämän perheen.

Kirjan kakkospäähenkilön Islan, joka on Danielin ikätoveri, Heikki-isä on toimittaja ja kirjailija. Hän löytää Danielin haastateltavakseen, kun perhe lomailee Ateenassa.

Suomalaisperhe palaa kotiin, mutta talven koittaessa koditon ja rahaton Daniel on jo epätoivoinen ja päättää lopulta ottaa yhteyttä kesällä tapaamaansa Heikkiin.

Daniel sulki silmänsä. Ajatukset kiersivät päässä, eikä hän saanut unta. Isovanhempien puutarhan ajatteleminenkaan ei auttanut. Minun pitää päästä täältä, tai tulen hulluksi.

Romaani on yhteiskunnallinen, vakavakin, muttei vaikeista aiheistakaan kertoessaan liian raskas, vaan sujuvasti etenevä ja mielenkiintoinen. Hauskasti Tiainen on valinnut henkilöilleen nimipareja: Jaakko ja Jakob, Isla ja Izla.

Tiainen kirjoittaa kauhistelematta, yksinkertaisesti todeten. Hän ei paisuttele, vaan kertoo ja kuvailee. Teos on kokeneen kirjailijan vakuuttavaa työtä, jota lukee ilokseen, vaikkei aihe iloinen olekaan.

Menneisyyden merkitsemät

Tove Alsterdalin parhaana pohjoismaisena rikosromaanina Lasiavaimella palkittu Juurakko (Aula & Co, 2021; Rotvälta, 2020; suomentanut Kari Koski; 414 sivua) sijoittuu Ruotsin Korkearannikon alueelle Ångermanjoen laakson Kramforsiin ja aloittaa Ådalen-sarjan.

Kaksikymmentäkolme vuotta sitten nelitoistavuotias Olof on tunnustanut teini-ikäisen Linan murhan. Hänet on ajettu pois kotoaan ja kaikki yhteydet on katkaistu. Osuessaan lähistölle hieman hämärissä työhommissaan, hän poikkeaa lapsuudenkotiinsa ja löytää suihkusta isänsä ruumiin. Seuraa poliisitutkinta ja ketäpä surmateosta syytettäisiin, ellei Olofia.

Myös konstaapeli Eira Sjödin on palannut seudulle, mutta pidemmäksi aikaa. Dementoituva äiti tarvitsee hänet avukseen eikä huithapeliveljestä juuri apua ole. 23 vuotta sitten Eira oli yhdeksänvuotias. Hän muistaa Linan ja Olofin sekä hämärästi aikuisten puheet. Murhatapauksen tutkinta palauttaa mieleen oman lapsuuden ja veljen nuoruusvuodet, mutta herättää myös häiritsevän epäilyksen.

Juurakko on hyvällä tavalla pohjoismainen yhteiskunnallinen dekkari. Sellainen, jossa jännitys, koukuttavuus ja tunnelma tekevät tarinasta viihdyttävän, ja se, miten on kuvattu ja kerrottu kaikki muu – henkilöt, miljöö, historia, taustat, yhteisö – tärkeän ja vaikuttavan.

Alsterdal kuvaa taitavasti pienen paikkakunnan ilmapiiriä ja ihmisiä. Romaani on synkänpuoleinen muttei valoton. Odotan innolla seuraavaa osaa.