Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Mainokset

Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.

 

naistenviikko2017
Tuijata. Kulttuuripohdintoja kokoaa yhteen kirjabloggaajien naistenviikkopostaukset.

 

 

 

Pöllöpoika

kansikuva

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.