Höttöä

Gayle Formanin nuortenromaani Jos vielä jään (WSOY, 2014; If I stay, 2009; suomentanut Ulla Selkänen) ja siihen perustuva samanniminen elokuva ovat harvinainen poikkeus sääntöön, jonka mukaan kirjasta sovitettu elokuva on aina huonompi kuin kirja. Se johtuu musiikista. Elokuvassa se on parasta, mutta kirjan sivuilta musiikki ei kuulu.

Kirja on yksinkertaisella kielellä kirjoitettu traagisen koskettavaksi tarkoitettu mutta etäiseksi jäävä tarina 17-vuotiaasta Miasta, joka häilyy liikenneonnettomuuden jäljiltä elämän ja kuoleman rajamailla tarkastellen itseään ja läheisiään sekä mennyttä elämäänsä ulkopuolelta.

Elokuvan Mia on kiiltokuvamainen, kaksi-ilmeinen tyttö, joka onnettomuuden jälkeisessä välitilassa säntäilee avojaloin pitkin sairaalan käytäviä ja sitä edeltävässä maailmassa soittaa upeasti selloa ja rakastuu kiiltokuvamaiseen rokkijätkään.

Vaihtoehtovanhemmat ovat reiluja ja elämässä kaikki hyvin, kunnes musiikki uhkaa erottaa nuoret rakastavaiset.

En kuulu kohderyhmään, mutta mietin, olisinko teinityttönäkään liikuttunut, vaikuttunut tästä hötöstä?

(Poikkeus: Sain kirjan ja elokuvalipun SF-filmiltä.)

Kikkailematon poliisiromaani

Vain yksi elämä (Karisto, 2014; Kun ét liv, 2007; suomentanut Virpi Vainikainen) on kotimaassaan Tanskassa suursuoritun Sara Blædelin toinen suomennettu dekkari.

Nimimerkki Prinsessasta (2013) tuttu poliisi Louise Rick kutsutaan Kööpenhaminasta Holbækin pikkukaupunkiin avustamaan nuoren maahanmuuttajatytön murhan tutkimuksissa. Viisitoistavuotias Samra on löydetty rantavedestä betonilaatta vyötäisilleen sidottuna.

Käy ilmi, ettei tytön elämä pohjoismaisen ja jordanialaisten kultturin välissä ole ollut yksinkertaista, mutta mitään motiivia murhaan ei ilmene. Tutkimukset eivät juuri etene ennen kuin toinenkin tyttö löytyy tapettuna.

Louisen ystävä Camilla on toimittaja, joka yrittää kirjoittaa kulttuurieroista – esimerkiksi kunnian ja häpeän käsitteistä – asiallisesti. Hänen henkilöhahmonsa avulla Blædel onnistuu rikosjuonen ohessa osallistumaan maahanmuuttokeskusteluun kiihkotta.

Dekkarina teos on kikkailematonta peruslaatua, muttei mitenkään maitamullistava.

Vedettömän tulvan vuonna

Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit (Otava, 2010. The Year of the Flood, 2009, suom. Kristiina Drews) on vuonna ilmestyneen Oryx ja Crake -romaanin limittäis- tai sisarteos. Osa henkilöistä on samoja ja tapahtumien maailma samankaltainen tulevaisuuden visio. Asioita ja tapahtumia vain katsotaan toisenlaisista näkökulmista: Oryx ja Crakessa lähitulevaisuutta katsottiin miesten kautta, Herran tarhureissa pääosissa ovat naiset.

Kirja koostuu kahden naisen – keski-ikäisen, sitkeän Tobyn ja nuoren, aran Renin – kertomasta nykyisyydestä, menneisyydestä ja muistoista sekä lisäksi puheista ja virsistä, jotka liittyvät Herran tarhurit -uskonlahkon toimintaan. Sekä Toby että Ren päätyvät tarhureiksi puolivahingossa, mutta onnekseen.

Lahkolaisille luonto on pyhä, joten he elävät yhteiskunnan reuna-alueilla tai sen ulkopuolella, ja opettavat elämään riistämättä luonnonvaroja: kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla.  Heidän elämänsä on tyystin erilaista kuin ympäröivän maailman kerskakulutukseen, äärikokemuksiin, geenimanipulointiin ja turvallisuuspoliisikontrolliin perustuva toiminta.

Teoksen kuva tulevaisuudestamme on synkkä, jopa lohduton, mutta naisten välinen ystävyys, luottamus ja avunanto tuovat kirjaan valoa ja lohtua. Yhdessä ja yhteistyössä voi selviytyä mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Vaikka maailmanlopusta.

Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessa, jossa mm. luodaan uusia sanoja, joiden kautta kuvattu maailma osaltaan hahmottuu, on tärkeää, että suomentaja on sama ja tuntee myös kirjailijan aiemman tuotannon.

Täytynee lukea uudelleen Oryx ja Crake.