Kähkösen kieli lumoaa

Sinä joulukuisena aamuna tapahtuivat ne pienet siirtymät, joiden seurauksena useiden ihmisten elämä muuttui. Mutta tapahtuessaan ne olivat vain arkea, hankauksia, ristiriitoja, puhetta ja sitä mikä sanomatta jää.

Irene Rauhanviita

Vihreä sali (Otava, 2021; 315 sivua) jatkaa Sirpa Kähkösen hienoa Kuopio-sarjaa. Ajallisesti palataan Muistoruohon kesästä 1972 taaksepäin, vuoden 1964 joulukuuhun. Päähenkilöinä on kolme nuorta: kukkakaupan lähetti Irene, parturinapulainen Jaakko ja juuri armeijasta päässyt Leo. Heitä yhdistävät ystävyys ja hankalat, Irenen kohdalla suorastaan pelottavat, kotiolot.

Minä syön surua, niin kuin kengät syövät asfalttia, niin kuin sormet syövät likaisia kolikoita, niin kuin tuuli syö kalliot hiekaksi. Syön surua tyhjään mahaan ja tulen siitä kevytpäiseksi; silti vain rakastan enkä lakkaa toivomasta, että kyllästymys katoaisi, syöpymys lakkaisi, että tulisivat helpommat hyvät päivät.

Irene Rauhanviita

Kun 17-vuotias Irene loukkaantuu pomonsa, kukkakauppias Linnean, sanoista, lähtee hän kesken kiivaan joulukukkakauden karkumatkalle. Mutta minne voi mennä rahatta?

Tiesin että vahtiminen oli tärkeä työ, eikä sitä kukaan muukaan tehnyt; kaikki muut olivat jo Leon suhteen luovuttaneet. Mutta se vei ilon kaikesta muusta.

Jaakko Vihma

Irenen katoaminen aiheuttaa ketjureaktion tarinan nuorten kesken. Näkökulmatekniikka toimii. Aikakauden – sotasukupolven aikuisten – tylyys nuorten kohtaamia ongelmia kohtaan näyttäytyy suorastaan julmuutena. Niinpä ystävyyden merkitys korostuu.

Ja samaan aikaan toisaalla: sieltä kumpujen kätköistä mullasta maan isät katsovat toisiaan. Pyörittävät silmiään ja ovat sillä mielellä, että eihän noista pullansyöjistä ja äitiensä silmäteristä ole vastusta edes pikkutytöille.
Minulla oli oma Helsinki. Kesti kuutisen päivää. Läksin lappamaan. Ilmeisesti senkö takia isä kuoli. Se oli hänen viimeinen kesä. En tiennyt sitä silloin kun karkasin.

Leo Tiili

Romaaniin sisältyy myös kuvaus neljännen päähenkilön matkasta Leningradiin, joka on melkein kuin oma pienoisromaaninsa romaanin sisällä. Linnean puoliso Santeri Juurinen matkustaa Leningradiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun joutui lähtemään Pietarista vallankumouksen aikaan. Santerille on kova paikka kokea konkreettisesti, miten kaikki on muuttunut eikä menneisyyden kasvihuoneisiin voi matkustaa kuin muistoissaan. Matkakumppanina on hieman yllättäen, koomisinkin virityksin, Kuopio-sarjan vakiohahmo, vanha kommunisti Lassi Tuomi.

Ja 1960-luvun rinnalla elää, muistoissa, 1910-luvun Terijoki. Sinne Santeri pakeni Pietarista ja siellä kohtasi Linneansa. Myös konkreettisesti osa siitä siirtyi Kuopioon.

Tietä riitti. Mutta me jäimme Terijoelle siihen saakka, kunnes suuri lama pyyhki yli maailman ja nuori herra Eider menetti sen vähänkin, minkä oli saanut koottua, ja muutti Lyypekkiin veljensä luo. Silloin myös Terry I kuoli ja haudattiin puronotkoon. Me ostimme Villa Inèsin mummoni rahoilla ja siirsimme sen Kuopion tontille, jonka mummoni testamenttasi minulle.

Linnea Juurinen

Kähkösen kieli on nyt runollisimmillaan. Kaikkein kauneimmillaan se lähes salpaa hengen. Paljon se samalla kätkee rivien väleihin, sanojen taakse, tunnelmiin. Paikoin tunnelma on liiankin pakahduttava, mutta kaiken kaikkiaan: Miten lumoava teos!

Kähkönen palkittiin Vihreästä salista Savonia-kirjallisuuspalkinnolla. Ensimmäisen Savoniansa hän sai Kuopio-sarjan avauksesta Mustat morsiamet.

Pakolaiselämää

Marja-Leena Tiaisen Hotelli Desperado (Icasos, 2021; 249 sivua) on nuorille suunnattu, mutta oikein hyvin aikuisillekin sopiva romaani pakolaisista ja pakolaisuudesta.

Sota oli sotkenut Danielin elämän perusteellisesti. Äiti, isä ja pikkusisko olivat kuolleet. Hän ja isovanhemmat olivat menettäneet kotinsa ja omaisuutensa ja joutuneet pakosalle. Daniel oli kantanut koulukirjojaan ja rakkaimpia tavaroitaan mukanaan asuinpaikasta toiseen. Euroopan-matkalle hän oli ottanut vain puhelimensa ja vaatteita.

Teini-ikäinen Daniel on saanut isovanhempiensa kaikki säästöt ja paennut Syyrian sodan jaloista Kreikkaan. Hän pyrkii kohti Suomea, jossa Jakob-veli jo asuu turvapaikanhakijana. Daniel jää kuitenkin jumiin Ateenaan, jossa hän kokee monta pakolaisten elämässä yleistä vastoinkäymistä ja inhottavuutta, mutta kohtaa myös suomalaisen kirjailijan ja tämän perheen.

Kirjan kakkospäähenkilön Islan, joka on Danielin ikätoveri, Heikki-isä on toimittaja ja kirjailija. Hän löytää Danielin haastateltavakseen, kun perhe lomailee Ateenassa.

Suomalaisperhe palaa kotiin, mutta talven koittaessa koditon ja rahaton Daniel on jo epätoivoinen ja päättää lopulta ottaa yhteyttä kesällä tapaamaansa Heikkiin.

Daniel sulki silmänsä. Ajatukset kiersivät päässä, eikä hän saanut unta. Isovanhempien puutarhan ajatteleminenkaan ei auttanut. Minun pitää päästä täältä, tai tulen hulluksi.

Romaani on yhteiskunnallinen, vakavakin, muttei vaikeista aiheistakaan kertoessaan liian raskas, vaan sujuvasti etenevä ja mielenkiintoinen. Hauskasti Tiainen on valinnut henkilöilleen nimipareja: Jaakko ja Jakob, Isla ja Izla.

Tiainen kirjoittaa kauhistelematta, yksinkertaisesti todeten. Hän ei paisuttele, vaan kertoo ja kuvailee. Teos on kokeneen kirjailijan vakuuttavaa työtä, jota lukee ilokseen, vaikkei aihe iloinen olekaan.

Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos teoksen nimi korealaisin kirjoitusmerkein 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmentä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).

 

 

 

 

 

 

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Les! Lue!

Norsk litteratur på finsk og finsk litteratur på norsk - Norjalaista kirjallisuutta suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta norjaksi

%d bloggaajaa tykkää tästä: