Rakkaus ja kuolema — nuoruuden innolla

William Shakespearen Romeo ja Julia on klassikkojen klassikko, rakkaustarinoiden rakkaustarina ja tragedioiden tragedia. Shakespeare on näytelmäkirjailijoista suurin eikä hänen tuotantoaan varmaan koskaan lakata esittämästä.

Klassikkoon ovat rohkeasti tarttuneet yhteistyössä Kuopion taidelukio Lumit ja Kuopion kaupunginteatteri.  Shakespearen tekstin — Marja-Leena Mikkolan suomennos — lomaan on enimmäkseen osuvasti limitetty Paula Vesalan ja Jenni Vartiaisen musiikkia. Vain ”droppausbiisikohtauksen” merkitystä kokonaisuudessa en oikein hahmottanut.

Imettäjä ja Julia (Nemo Kauhanen ja Anni Rönkkö). Valokuva Olavi Lappalainen.

Esitys on viihdyttävä ja raikas. Pääosissa söpöilevät Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö, mutta usein shown varastaa mainio Nemo Kauhanen imettäjänä tai Mercution, Benvolion, Abrahamin ja Balthazarin joukko — Janita Kauppinen, Taika Rönkkö, Juho Harjuveteläinen, Miska Palsio.

Luonnollisesti nuoret onnistuvat paremmin nuorten kuin aikuisten rooleissa. Joillakuilla vaikutti olevan hieman liian kiire vuorosanojensa kanssa, mutta useimmat replikoivat selkeästi. Laulajat ja soittajat kuulostivat kaikki upeilta ja tanssikohtaukset näyttivät hienoilta.

Tunnelma on kokonaisuutena mainio, mutta ainakin ensi-illassa ensimmäinen näytös toimi paremmin kuin toinen. Kenties se johtuu nimenomaan Shakespearen tekstistä — rakkauden huuma vetoaa enemmän kuin sen traaginen loppu.

Suloinen pari Romeo ja Julia (Gabriel Thiam ja Anni Rönkkö). Valokuva: Olavi Lappalainen.

Näyttelijät, tanssijat ja muusikot ovat Lumit-lukiolaisia. Näytelmän on ohjannut Kerttu-Liisa Pirinen, tanssit Reetta Varis ja musiikin Ville Heikkinen, Siiri Ahtola ja Anna Immonen. Lavastuksesta on vastannut Jukka Horsmanheimo, puvustuksesta Pirkko Pekkala, maskeerauksesta ja kampauksista Kiki Saastamoinen. Tuottajana on Sannamaria Kuula, valosuunnittelija Juho Itkonen ja äänisuunnittelija Kati Koslonen.

Ensi-ilta oli 25.4.2018. Näytöksiä on vielä seitsemän. Kannattaa käydä katsomassa.

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

 

 

 

 

 

Mainokset

Kauniita novelleja arjesta

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936-2004) kirjoitti 1960-1990-luvuilla lyhytoproosaa, joka on saanut ansaitsemansa huomion vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & co, 2017; A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories, 1977-1999; suomentanut Kristiina Drews; 293 sivua) sisältää 25 novellin lisäksi alkusanat (Lydia Davis) ja johdannon (Stephen Emerson) sekä loppuun sijoitetun lyhyen elämäkerran. Berlin julkaisi elinaikaan 76 novellia, mutta vasta tämä 2015 postuumisti julkaistu kokoelma, josta suomennoksessa on julkaistu vasta puolet, nosti hänet lukevan yleisön tietoisuuteen.

Kokoelman arkiset kertomukset ovat enimmäkseen karheita ja alakuloisia. Niiden huumori on mustaa, jos sitä on. Tarinoista useimmat ovat taustamateriaalin perusteella myös kipeän omakohtaisia perustuen lapsuuteen kaivoskaupungeissa USA:ssa, nuoruuteen Santiago de Chilessä, kolmeen eroon päättyneeseen avioliittoon, neljän pojan yksinhuoltajuuteen, lukuisiin sekalaisiin työpaikkoihin ja sukuperintönä kulkevaan alkoholismiin.

Berlinin tekstit ovat kaunista, jopa lumoavaa luettavaa, vaikka aiheet ovat jokapäiväisiä — kuten päivä itsepalvelupesulassa tai kotisiivoojana — taikka rankkoja — kuten kuvaukset katkaisuhoitopaikoista tai protestanttitytöstä katolisessa koulussa. Berlin on taitava luomaan tunnelmia, kuvaamaan tuoksuja ja näkymiä, luomaan muutamalla sanalla kuvan tilanteesta ja muutamalla virkkeellä kokonaisen henkilöhahmon. Hän osaa ja uskaltaa myös kirjoittaa viisaasti isoista asioista:

Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä ”parempi” ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää.
Kun herra Gionotti kuoli — no, hän oli kuollut, ja rouva Gionotti itki, kaikki itkivät, mutta he lähtivät sairaalasta itkien yhdessä, ja oikeastaan myös yhdessä herra Gionottin kanssa.”

Toivottavasti kokoelman loputkin novellit saadaan pian suomeksi. Ei siksi, että ns. Suomi-yhteyskin löytyy — ”Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin.” Tosin niissäkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, …” — vaan siksi, että novellit ovat niin loistavia.

 

P. S. Kirjastoihmisen mieltä oudosti samaan aikaa lämmittää ja kylmää, kun järkyttävässä krapulassa herännyt alkoholisti kerää voimia pystyäkseen raahautumaan viinakauppaan ja makaa lattialla hengittämässä syvään ja sydänkohtauksen tai aivohalvauksen välttääkseen keskittyy lukemaan nimiä kirjahyllynsä kirjojen selkämyksistä — jotka ovat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.

Häpeäväkivallan varjossa

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin Kahden maailman tyttö (Tammi, 2011; 261 sivua) nimi- ja päähenkilö on 17-vuotias Tara. Hän on paennut kurdiperheensä miesten väkivaltaa turvakotiin. Taran nuoruutta valotetaan hänen muistojensa ja turvakodissa töissä olevalle Lindalle kertomansa perusteella.

Perhe on asunut Suomessa Taran lapsuudesta saakka, mutta erityisesti isä vaatii perhettä noudattamaan perinteisiä arvoja ja tapoja. Hän ei halua tytärtensä käyvän kodin ulkopuolella juuri muualla kuin koulussa ja vahtii vanhimman poikansa avulla Taran jokaista liikettä sen jälkeen, kun tämä alkaa hyvin maltillisesti kapinoida tiukkoja sääntöjä vastaan haluten vain elää samaan tapaan kuin ikätoverit Suomessa elävät. Isot siskot on jo naitettu etukäteen sovituille miehille. Pikkuveli pitää Taran puolia ja äitikin haluaisi, muttei uskalla.

Kun kuvioihin ilmaantuu poikaystävän tapainen, alkaa vakava väkivalta. Koulussa ystävä saa lopulta Taran uskoutumaan terveydenhoitajalle, joka ei voi olla tekemättä lastensuojeluilmoitusta. Silti tyttö on vähällä menettää henkensä ennen kuin pääsee pakoon pakkoavioliiton uhkaa ja isää, joka palvoo perheen kunniaa yli kaiken.

Turvakodissa Taraa vaivaavat painajaiset ja ristiriidat. Hän pelkää suvun miesten verkoston lopulta löytävän hänet, mutta ikävöi pikkuveljeään, äitiään, sisariaan ja ystäviään. Hinta vapaudesta on kova.

Nuorille suunnattu romaani on kirjoitettu selkeällä ja helposti luettavalla kielellä. Asioista kerrotaan toteavaan sävyyn eikä Taran kohtaloa surkutella. Valitsemalla toisenlaisen tyylin voisi näillä aiheilla nostattaa suuria tunteita, itkettääkin, mutta nyt kertomus etenee tasaisen vauhdin menetelmällä hyvin realistisesti. Kahden aikatason tekniikka toimii selkeästi.