Viharikos

Petturi (Otava, 2015; Svikaren, 2012, suomentanut Anja Meripirtti; 413 sivua) on ruotsalaisen Katarina Wennstammin toistaiseksi paras rikosromaani. Uuden trilogian avaavassa jännärissä kirjailija ei pelkää ottaa vahvasti kantaa väkivalta pönkittäviin asenteisiin ja rakenteisiin samalla, kun kirjoittaa vetävän dekkarin jalkapalloilijan raa’asta murhasta. Ovatko surmatyön takana seuran vaihdosta suivaantuneet huligaanit vai onko kyse jostakin paljon henkilökohtaisemmasta?

Teoksen kaksi päähenkilöä — juristi Shirin Sundin, josta tulee uhrin perheen avustaja, ja rikostutkija Charlotta Lugn, joka ei tyydy helpoimpaan selitykseen — ovat kiinnostavia ja vahvoja henkilöhahmoja, joilla on elämää myös työn ulkopuolella.

Juoni on rakennettu taiten, henkilöt samoin. Wennstamm vie lukijan vuoroin eri ihmisten ajatuksiin, toiveisiin ja pelkoihin. Terävä ja ajankohtainen rikosromaani.

Wennstamia markkinoidaan erityisesti Liza Marklundin faneille ilmeisesti siksi, että kumpikin paljastaa pohjoismaisen tasa-arvon mallimaan kääntöpuolta nimenomaan sukupuolittuneen väkivallan kautta, dekkariviihteen keinoin. Mielestäni Wennstam on Marklundia parempi kirjoittaja — tai saanut paremman suomentajan — eikä samalla tavoin osoitteleva, vaikka välillä vähän rautalankaa vääntääkin — ehkä on pakko?

Syrjähypyn hinta

Louise Doughtyn ensimmäisen suomennetun teoksen nimi Kielletyn hedelmän kuja (Minerva, 2015; suomentanut Marja Helanen; 369 sivua) on paljon vihjailevampi kuin alkuperäinen Apple Tree Yard (2013), joka ei kerro lukijalle oikeastaan mitään. Romaanin ideana onkin hyvin vähitellen paljastaa jutun juoni — esimerkiksi minäkertojan nimi paljastuu vasta lähempänä romaanin puoliväliä ja toisen päähenkilön, sen kielletyn hedelmän, vasta lähes lopussa.

Kyseessä on oikeussalidraama, mutta kaikki nähdään ja kuullaan minäkertojan, viisikymmenvuotiaan lontoolaisen geenitutkijan ja perheenäidin, kautta. Mitä enemmän hänen luonteestaan ja tekemisistään käy ilmi, sitä vähemmän luotettavalta kertojalta hän näyttää. Hyvin pitkälle teosta saa myös lukea tietääkseen, miksi nainen ja mies ovat syytettyinä oikeudessa; eihän avioliiton ulkopuolinen seksisuhde nyky-Britanniassa ole (avio)rikos.

Mitä siis voi seurata heittäytymisestä impulsiiviseen seksisuhteeseen tuntemattoman kanssa? Voiko suhteen pitää erillään muusta elämästä?

Tarina voisi olla romanttinen tai eroottinen, mutta osoittautuukin psykologiseksi trilleriksi, jonka aineksia ovat salaisuudet, joiden pitäminen tulee liian kalliiksi. Viihteen keinoin teos pohtii moraalia ja seksuaalisuutta, syyllisyyttä ja syyttömyyttä. Se ottaa myös kantaa yhä edelleen länsimaisissakin yhteiskunnissa vallitsevaan kaksinaismoraaliin. Ja juuri sen vuoksi aivan viimeisin käänne jäi ärsyttämään muuten hyvin rakennetussa kokonaisuudessa.

Kuolema saapuu Pemberleyn kartanoon

Pyörineekö Jane Austen haudassaan, kun brittidekkarin grand old lady P. D. James on kirjoittanut hänen Elizabeth Bennetinsä Darcyineen ja muine sukuineen rikosromaaniin? Tuskin.

Syystanssiaiset (Otava 2012; Death Comes to Pemberley, 2011, suomentanut Maija Kauhanen) tekee Austenille kunniaa, ei pilkkaa. On valloittavaa, että 92-vuotias paronitar kirjoittaa fanifiktiota.

Mutta suomennoksen nimessä ei ole mitään järkeä. Pemberleyn vuotuiset Lady Annen tanssiaiset nimittäin peruuntuvat, kun kartanon mailta seurapiiritapahtuman aattona löydetään tapettu mies, ja Darcyjen epäsuosioon langetettu lanko, viheliäinen Wickham, joutuu teosta syytetyksi. Syystanssiaisia ei siis järjestetä, koska kuolema saapuu kartanoon. Suomennoksessa on muutenkin puutteensa; tyylillisesti särähtää korvaan, että 1800-luvun alkuvuosien upseeri ja herrasmies ilmoittaa lähtevänsä iltalenkille – yhden esimerkin mainitakseni.

Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (tai muutkaan teokset joiden henkilöitä James vaivihkaa ripottelee keitokseensa) ei menetä tämän kuusi vuotta kirjan loppukohtausta myöhempään aikaan sijoitetun rikoskertomuksen vuoksi mitään, mutta lukija pääsee kurkistamaan yhteen mahdolliseen versioon siitä, ”mitä heille sitten tapahtui”. Se versio on dekkari mutta myös paljon muuta: epookkiromaani, perhetarina, rakkauskertomus…

James on rakentanut kujeilevan ja viihdyttävän mysteerinsä pitkän kokemuksen kartuttamalla taidolla. Austenlaista maailmaa ja sen ihmisiä kohdellaan lempeästi. Niinpä romaani soveltuu sekä dekkari- että Austen-faneille, mutta on suorastaan herkkua meille, jotka kuulumme kumpaankin porukkaan.