Avainsana-arkisto: oikeudenmukaisuus

Kostajat

Varjot (Otava, 2016; Skuggorna, 2014; suomentanut Anja Meripirtti; 443 sivua) on itsenäinen jatko-osa Katarina Wennstamin Charlotta Lugn & Shirin Sundin -dekkareille Petturi ja Kivisydän.

Kirjailija on lisännyt kierroksia yhteiskuntakritiikkiinsä, mutta kirjoittanut silti jännittävän, tiivistunnelmaisen dekkarin eikä pamflettia. Kritiikin kohteena on tuomioistuinten suhtautuminen miehiin, jotka vihaavat naisia. Mistään muusta kuin naisvihasta ei nimittäin ole kyse sellaisessa väkivallassa, josta tässä kirjassa puhutaan. Eikä sen olemassaolo ikävä kyllä ole fiktiota.

Keksittyä on sen sijaan se, että Tukholmassa neljä naamioitunutta kostajaa rankaisee (mahdollisen) tuomionsa jo suorittaneita väkivallantekijöitä. Heistä miesten saamat rangaistukset ovat liian lieviä. He lukevat oikeudenkäyntipöytäkirjasta rikosten kuvausta samalla, kun tekevät miehille täsmälleen sen, mitä nämä ovat tehneet naisille: lyönnit, potkut, viillot, repimiset. Mahdollisimman samanlaisina ja määrältään samoina.

Heidän tavoitteensa on saada paitsi nämä miehet myös oikeuslaitos ymmärtämään, millaista on olla tällaisen väkivallan uhri. Teot tehdään joskus julkisella paikalla mutta yleensä uhrien kotona, jonne heidät jätetään kännykkä ulottuvillaan ja nippusiteistä vapautettuina. Yhtäkkiä on miesten — mutta vain naisia pahoinpidelleiden! — vuoro varoa kulkemasta yksin kaduilla, pelätä oven avaamista tuntemattomille ja arkailla tulla yksin tyhjään kotiin.

On kesä ja uutisrintamalla muuten hiljaista, joten media on kostoliigasta innoissaan. Myös yleinen mielipide asettuu kostoliigan puolelle kritisoimaan oikeuslaitosta ja tuomareita. Rikostarkastaja Charlotta Lugn kokoaa ei-lomailevista poliiseista tutkintaryhmän. Puolustusasianajaja Shirin Sundin tutkii myös rikossarjaa ja sitten hänestä tulee yhden (ainoan kiinni jääneen) kostajan oikeusavustaja.

Wennstam analysoi oikeusjärjestelmää sekä pohtii oikeuskäsityksiä ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Miten väkivaltarikolliset on tuomittava ja kuinka heitä on rangaistava? Miksi edes maailman tasa-arvoisimmassa maassa ei näy loppua julmalle, alistavalle naisvihalle? Miten tunne ja toive samalla mitalla takaisin maksamisesta, hammas-hampaasta-periaatteesta, sopii yhteen modernin oikeuskäsityksen kanssa?

Mainokset

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Lontoon kadut

Pekka Hiltusen Studio-sarja on kiehtovaa jännitystä, jossa näkökulma ei ole rikostutkinnan, vaan ”maailman virheitä” korjaavan lontoolaisryhmän, jota johtaa suomalaissyntyinen Mari, ja jolle tekee hommia graafikon työnsä ohessa Lia, hänkin Suomesta.

Sarjan kolmas romaani Varo minua (WSOY, 2015; 446 s.) tuo poliisin turhan lähelle Studion salaperäisiä ja pääosin laittomia, mutta oikeudenmukaisia, toimia. Myös Lian menneisyys tulee Lontooseen uhkaavana ja vaarallisena.

Sitä huolimatta Mari johtaa monitaitoisen joukkonsa suuroperaatioon Lontoon rikollisjengien armottomaan todellisuuteen.

Romaanin maailma on mielikuvituksellisen kiehtova ja risteävät juonikuviot niin jännittäviä, ettei lukemisessa malta taukoja pitää. Hiltunen osaa asiansa — ei ihme, että sarja on menestynyt myös brittimarkkinoilla.

Valheita ja salaisuuksia, osa 1

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja ”sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.