Kostajat

Varjot (Otava, 2016; Skuggorna, 2014; suomentanut Anja Meripirtti; 443 sivua) on itsenäinen jatko-osa Katarina Wennstamin Charlotta Lugn & Shirin Sundin -dekkareille Petturi ja Kivisydän.

Kirjailija on lisännyt kierroksia yhteiskuntakritiikkiinsä, mutta kirjoittanut silti jännittävän, tiivistunnelmaisen dekkarin eikä pamflettia. Kritiikin kohteena on tuomioistuinten suhtautuminen miehiin, jotka vihaavat naisia. Mistään muusta kuin naisvihasta ei nimittäin ole kyse sellaisessa väkivallassa, josta tässä kirjassa puhutaan. Eikä sen olemassaolo ikävä kyllä ole fiktiota.

Keksittyä on sen sijaan se, että Tukholmassa neljä naamioitunutta kostajaa rankaisee (mahdollisen) tuomionsa jo suorittaneita väkivallantekijöitä. Heistä miesten saamat rangaistukset ovat liian lieviä. He lukevat oikeudenkäyntipöytäkirjasta rikosten kuvausta samalla, kun tekevät miehille täsmälleen sen, mitä nämä ovat tehneet naisille: lyönnit, potkut, viillot, repimiset. Mahdollisimman samanlaisina ja määrältään samoina.

Heidän tavoitteensa on saada paitsi nämä miehet myös oikeuslaitos ymmärtämään, millaista on olla tällaisen väkivallan uhri. Teot tehdään joskus julkisella paikalla mutta yleensä uhrien kotona, jonne heidät jätetään kännykkä ulottuvillaan ja nippusiteistä vapautettuina. Yhtäkkiä on miesten — mutta vain naisia pahoinpidelleiden! — vuoro varoa kulkemasta yksin kaduilla, pelätä oven avaamista tuntemattomille ja arkailla tulla yksin tyhjään kotiin.

On kesä ja uutisrintamalla muuten hiljaista, joten media on kostoliigasta innoissaan. Myös yleinen mielipide asettuu kostoliigan puolelle kritisoimaan oikeuslaitosta ja tuomareita. Rikostarkastaja Charlotta Lugn kokoaa ei-lomailevista poliiseista tutkintaryhmän. Puolustusasianajaja Shirin Sundin tutkii myös rikossarjaa ja sitten hänestä tulee yhden (ainoan kiinni jääneen) kostajan oikeusavustaja.

Wennstam analysoi oikeusjärjestelmää sekä pohtii oikeuskäsityksiä ja oikeudenmukaisuuden ideaa. Miten väkivaltarikolliset on tuomittava ja kuinka heitä on rangaistava? Miksi edes maailman tasa-arvoisimmassa maassa ei näy loppua julmalle, alistavalle naisvihalle? Miten tunne ja toive samalla mitalla takaisin maksamisesta, hammas-hampaasta-periaatteesta, sopii yhteen modernin oikeuskäsityksen kanssa?

Mainokset

Syyllisen puolustaminen ottaa koville

Tuomio (Like, 2013; The Child Who, 2012, suomentanut Terhi Kuusisto) on englantilaisen Simon Lelicin kolmas romaani; vaikuttava rikosromaani, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kirjan päähenkilö Leo Curtice on 12-vuotiaan tappajan oikeusavustaja. Ei ole kyseenalaista, onko Daniel tappanut vuotta nuoremman tytön, mutta tuomioistuimen on päätettävä hänen rangaistuksestaan.

Juttu merkitsee Leolle julkisuutta ja etenemistä uralla, mutta myös uhkaa, sillä pikkukaupungin väki on valmis lynkkaamaan paitsi pojan myös tämän auttajat. Ketään muuta kuin Leoa ja hänen värväämäänsä psykologia ei kiinnosta selvittää tai tietää, mitä Danielin teon taustalla on; ei edes pojan äitiä, isäpuolesta puhumattakaan.

Tapaus kiristää Leon ja hänen vaimonsa suhteen eron partaalle ja sitten heidän tyttärensä katoaa. Tärkeysjärjestys kääntyy.

Tuomio on asiallisesti, puolueettomasti ja taitavasti kirjoitettu älykäs rikosromaani, joka käsittelee eettisiä ja moraalisia kysymyksiä asiallisesti mutta kiinnostavasti, analyyttisesti mutta kiehtovasti.