Avainsana-arkisto: onnettomuudet

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.

Mainokset

Putoamiset, sattumat ja iskut

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015; 222 sivua) on joko romaani tai neljän novellin sarja.

Luvut (tai novellit) ”Seinään haudattu tyttö”, ”Hamish MacKayn viisi salamaa”, ”Merenneito loiskii” ja ”Sen pituinen se” kertovat perheestä, jonka äiti kuolee, kun hänen päälleen putoaa taivaalla lentävästä lentokoneesta jäälohkare.

Jäljelle jäävät Saara-tyttö ja hänen isänsä, jotka asuvat tytön sahanpurutaloksi nimittämässä ikuisessa remonttikohteessa, ja tytön täti, kartanossa asuva kaksinkertainen lottovoittaja, joka käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamishin kanssa. Hamishiin on iskenyt salama viisi kertaa. Myöhemmin kuvaan tulee mukaan isän uusi nainen.

Näkökulma on pääosin Saaran ja jotekin sadunomainen. Isä ei surultaan pysty toimimaan, joten äiditön perhe muuttaa tädin luo kartanoon. Täti auttaa ensin, mutta nukkuu sittemmin kolme viikkoa voitettuaan toisen kerran loton jättipotin.

Teos on hienosti kirjoitettu, mutta jättää silti viileän olon. Tapahtuu surullisia, kauheita asioita, mutta ne eivät kosketa. Satumaisuus etäännyttää.

(Kielipoliisi minussa vastustaa kirjan nimeä. Opin jo koulussa, että vain nesteet tippuvat, eikä asia ole mitään konkreettista, joka voisi tippua, tai edes pudota.)

Yhteensattumia

Ennen syöksyä (Otava, 2017; Before the Fall, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 490 sivua) on minulle entuudestaan tuntemattoman yhdysvaltalaisen Noah Hawleyn toinen suomennettu ja kaikkiaan viides romaani. Kirjoittaja on kunnostautunut myös tv-sarjojen Bones ja Fargo käsikirjoittajana.

Romaanin lähökohta on omalaatuinen. Ökyrikkaiden pienlentokone syöksyy mereen mukanaan nelinenkisen omistajaperheen lisäksi heidän turvamiehensä, ystäväpariskuntansa, hyvänpäiväntuttu taidemaalari sekä miehistö eli lentäjä, perämies ja lentoemäntä. Maalari Scott onnistuu paitsi selviytymään elossa myös pelastamaan nelivuotiaan JJ-pojan uimalla sankarillisen matkan mantereelle öisessä aallokossa.

Tämän jälkeen tarina keskittyy, nimensä mukaisesti, enimmäkseen mereen syöksymistä edeltävään aikaan. Keitä olivat yhdeksän kuollutta ja kuka on — median pian epäilyttäväksi leimaama — tuntematon taiteilija, joka nyt joutuu pakoilemaan julkisuutta? Samalla tietysti seurataan onnettomuustutkintaa.

Henkilöiden erilaisten ja kiinnostavien elämäntarinoiden kautta tuodaan kirpeällä otteella esille suuria teemoja: Onko sankarilla muita vaihtoehtoja kuin julkisuus? Mitä merkitystä on rahalla? Kuinka lapsuus vaikuttaa loppuelämään? Onko yhden elämä arvokkaampi tai tärkeämpi kuin toisen? Saako toisen onnettomuudesta iloita tai hyötyä? Onko enää olemassa yksityisasioita kuin kaikkea tietoliikennettä voidaan seurata? Onko medialla enää pelisääntöjä? Millä on eniten valtaa — medialla, rahalla vai valtiolla? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?

Pidin kirjasta suuresti lukuunottamatta sen latteaa loppua. Jännitystä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja — erityisesti suoraselkäinen ja hieman arvoituksellieksi jäävä taitelija Scott — ja ravistelevaa ajankuvaa.

Harmittaa tietysti sekin, että suomalaisen sivuhenkilön nimi on Chelsea Norquist; KVG:n aikoina ei voi olla liikaa vaadittua löytää romaanihenkilölle suomalainen nimi. Eikö kirjailijalle tullut mieleen, että romaani käännetään aika monelle kielelle?

taitelijaromaani

Kartanonväki ja junaonnettomuus

Sadie Jonesin romaanit eivät ainakaan ole toistensa kopioita. Tuore suomennos Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017; The Uninvited Guests, 2012; suomentanut  Marianna Kurtto; 299 sivua) vei minut etukäteen varoittamatta mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Sternen perhe — itsekeskeinen äiti, miellyttävä muttei pidetty isäpuoli, lähes aikuiset tytär ja poika sekä vallaton pikkusisko lempinimeltään Smudge — asuu syrjäisessä kartanossa Englannin maaseudulla. Talossa on myös muutama palvelija, muttei tarpeeksi monta, sillä vararikko uhkaa, ja koko kartanon menetys.

Emerald-tyttären syntymäpäivänä pidetään pienet juhlat, mutta pieni vierasjoukko tuo huonoja uutisia. Läheisellä sivuraiteella tapahtuneen junaonnettomuuden uhreja on määrä majoittaa kartanoon. Herrasväki ruokailee salissa suljettuaan kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan matkustajat, pariin pieneen huoneeseen selviytymään vain kupillisella teetä.

Sitten yksi kutsumattomista liittyy juhlaväkeen ja alkaa tapahtua kummia. Samaan aikaan pikkusisko päättää kuljettaa ponin yläkertaan. Seuraa joitakin hulvattomia hetkiä, sillä Smudge on ihastuttava hahmo, ja hänen sivujuonensa parasta koko kirjassa.

Vaikka Jones kirjoittaa tässäkin teoksessa erinomaisesti, ei teos viehättänyt minua samaan tapaan kuin kaksi aiempaa suomennosta. Teoksella on toki ansionsa, mutta on siinä myös jotakin väkinäistä. Tai sitten en vain ymmärrä tämän tyyppistä satiiria tai mikä kummitusjuttu tämä nyt sitten onkaan.

Jonesin teosten suomennosten ilmestymisjärjestystä sietää muuten ihmetellä — kiitokset informaatiosta, Reader, why did I marry him. Vuonna 2015 ilmestyi suomeksi neljäs Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014), sitten viime vuonna ensimmäinen Kotiinpaluu (The Outcast, 2008) ja sen jälkeen tämä kolmas. Miksi näin, Otava? Toivottavasti Small Wars (2009) saadaan kuitenkin suomen kielellä pian.

 

Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.