Höttöä

Gayle Formanin nuortenromaani Jos vielä jään (WSOY, 2014; If I stay, 2009; suomentanut Ulla Selkänen) ja siihen perustuva samanniminen elokuva ovat harvinainen poikkeus sääntöön, jonka mukaan kirjasta sovitettu elokuva on aina huonompi kuin kirja. Se johtuu musiikista. Elokuvassa se on parasta, mutta kirjan sivuilta musiikki ei kuulu.

Kirja on yksinkertaisella kielellä kirjoitettu traagisen koskettavaksi tarkoitettu mutta etäiseksi jäävä tarina 17-vuotiaasta Miasta, joka häilyy liikenneonnettomuuden jäljiltä elämän ja kuoleman rajamailla tarkastellen itseään ja läheisiään sekä mennyttä elämäänsä ulkopuolelta.

Elokuvan Mia on kiiltokuvamainen, kaksi-ilmeinen tyttö, joka onnettomuuden jälkeisessä välitilassa säntäilee avojaloin pitkin sairaalan käytäviä ja sitä edeltävässä maailmassa soittaa upeasti selloa ja rakastuu kiiltokuvamaiseen rokkijätkään.

Vaihtoehtovanhemmat ovat reiluja ja elämässä kaikki hyvin, kunnes musiikki uhkaa erottaa nuoret rakastavaiset.

En kuulu kohderyhmään, mutta mietin, olisinko teinityttönäkään liikuttunut, vaikuttunut tästä hötöstä?

(Poikkeus: Sain kirjan ja elokuvalipun SF-filmiltä.)

Rakastetun viimeinen kirje

Jojo Moyes on luemma erittäin suosittu romanssikirjailija. Outoa. Minusta (melko hölmösti suomeksi nimetty) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Gummerus, 2014. The Last Letter From Your Lover, 201; suomentanut Heli Naski; 532 sivua) oli ennalta-arvattava, ylipitkä ja paljon vähemmän romanttinen kuin oletin.

Kirjan varsinainen pari kohtaa ja eroaa moneen kertaan traagisen romanttisesti – ainakin oletan tuollaisen olevan ideana – 1960-luvun alussa. Viidenkymmenen vuoden takaisen brittikeskiluokan käyttäytymismallit ja moraalisäännöt vaikuttavat olevan lähempänä Jane Austenin aikaa kuin nykyhetkeä, jossa kirjan kehyskertomuksen toimittaja-päähenkilö löytää sattumalta kirjeen, jonka perusteella alkaa selvittää traagiseksi osoittautuvaa rakkaustarinaa.

Juonipaljastuksia tekemättä on vaikea kertoa enempää henkilöistä (edes nimiä) tai tapahtumista, joten lopeta tähän, jos et halua tietää niistä.

Minua jäivät vaivaamaan ainakin nämä asiat:

  • Miksei Jennifer ihmettellyt, että joutui auto-onnettomuuteen, vaikka tapaaminen Bootin kanssa oli selvästi sovittu juna-asemalle?
  • Miten kummassa arkistopäällikön ei nimi tullut mainituksi kertaakaan Ellien ja Roryn keskusteluissa?
  • Miksi Moiran ylenpalttinen lojaalius Laurencea kohtaan mureni niin helposti?
  • Miten nykyaikainen, fiksu nainen voi olla niin sinisilmäinen kuin Ellie Johnin suhteen?

Olen ilmeisesti lukenut liikaa dekkareita enkä taida kuulua tämäntyyppisen kirjallisuuden kohderyhmään. Moni varmasti pitää kovasti. Kaipa minäkin jollain tapaa viihdyin, kun kerran loppuun asti luin.

Amnesian armoilla

S. J. Watsonin Kun suljen silmäni (Bazar, 2012. Before I Go to Sleep, 2011; suomentanut Laura Beck) on omintakeinen trilleri muistinsa menettäneestä naisesta, joka herää joka aamu muistamatta suurinta osaa elämästään, tunnistamatta kotiaan ja miestä, joka sanoo olevansa hänen aviomiehensä Ben.

Päähenkilökertoja, 47-vuotias Christine, kuulee Beniltä päivittäin onnettomuudesta, joka on aiheuttanut hänelle jo 20 vuotta sitten muistinmenetyksen, jossa päivän tapahtumat säilyvät hänen mielessään vain valveillaoloajan, mutta pyyhkiytyvät muistista nukkuessa.

Jos Memento-elokuva on nähty, on asetelma tuttu. Nyt ei kuitenkaan jahdata puolison murhaajaa, napsita polaroid-kuvia eikä tatuoida asioita omaan nahkaan. Sen sijaan Christine päätyy lääkärinsä (jota hän ei tunnista, mutta joka soittaa hänelle joka päivä) ehdotuksesta kirjoittamaan päiväkirjaa, jota lukemalla hänellä on mahdollisuus tietää, mitä edellisinä päivinä on tapahtunut.

Vähitellen Christinen menneisyydestä paljastuu isoja asioita, joista Ben vaikenee tai suorastaan valehtelee. Tekeekö hän se suojellakseen Christineä päivittäisiltä järkytyksiltä vai jostakin muusta syystä? Koska amnestikko elää pelkästään muiden kertomien asioiden varassa (ja kirjoittaa siis päiväkirjaansakin vain sen, mitä muilta kuulee) ja rakentaa päivittäisen totuutensa niille tiedoille, joita sinä päivänä saa, muodostuu ydinkysymykseksi se, kehen – jos kehenkään – voi luottaa.

Ajoittaisesta hitaudestaan ja paikoittaisesta ylenmääräisestä pikkutarkkuudestaan huolimatta Kun suljen silmäni on taitava, valloittava ja älykäs jännitysromaani.