Naistenviikko 2021: Olive

Omalaatuinen Olive Kitteridge jatkaa elämäänsä Mainen Crosbyssa teoksessa Olive, taas (Tammi, 2021; Olive, Again, 2019; suomentanut Kristiina Rikman; 355 sivua). Elizabeth Stroutin luoma (entinen) matematiikan opettaja on erikoinen, kerkeäkielinen, ristiriitainen, tyly ja kuitenkin välittävä henkilöhahmo.

Hän nipisti silmänsä kiinni. Voi jospa, hän ajatteli, vaikkei tiennyt mitä tarkoitti. Jospa, hän ajatteli uudestaan. Jospa.

Olive on päähenkilö, mutta Strout kirjoittaa hänen ympärilleen koko Crosbyn ja vähän enemmänkin. Jokainen henkilö on huolella luotu, kiinnostava, tavallisen erityinen tai erityisen tavallinen, kuinka vain.

Ajattele pariskuntaa, joka on jakanut kotinsa huoneet kahtia teippimerkinnöin, ja katselee vieretysten kumpikin omaa televisiotaan, kommunikoiden koiran kautta; tai teinityttöä, joka siivoaa muutaman naapurin luona, tienaa ylimääräistä antamalla vanhan miehen katsella rintojaan, ja palattuaan kotiin soittaa vimmaisesti pianoa; tai vanhaa miestä, joka vuosittain osallistuu sisällissotapäiville, mutta saa erään kerran juuri samana päivänä tietää tyttärensä olevan domina; tai samassa talossa vuorottelevia lähihoitajia, joista toisella on Trump-puskuritarra ja toinen on somalipakolaisten tytär.

”Minä olen hirveän iloinen että sinä tulit käymään”, Cindy sanoi. ”Et usko kuinka moni jättää tulematta.”
”Uskon minä. Uskon kyllä.”
”Mutta miksi he eivät tule? Vanhat ystävätkään eivät tule käymään.”
”Heitä pelottaa.”
”Minkäs teet!”
”Niinpä. Olen samaa mieltä.”
”Mutta sinä et pelkää.”
”En.”
”Vaikka pelkäätkin kuolemaa.”
”Juuri niin”, Olive sanoi.

Pitkämielinen aviomies Henry on kuollut ja yllättäen Olive päättyy uuteen avioliittoon. Ainoa lapsi Christopher elää omaa elämäänsä New Yorkissa, eikä pojan perheen vierailu Oliven luona ole yhtään sen onnistuneempi kuin aiemmin koettu Oliven vierailu pojan luona. Mutta Olive sairastuu, paljastuu pojasta jotakin uutta.

Uutta löytyy myös kulmikkaasta Olivesta, jopa hänelle itselleen, kun hän kohtaa entisen oppilaansa, nykyisen tunnetun runoilijan rantakahvilassa aamiaisella. Muutkin kohtaamiset saavat Oliven – kerrankin, lopultakin – miettimään suhtautumistaan paitsi toisiin ihmisiin myös itseensä; kysymään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kirjoittamaan muistelmia.

Mutta hänen elämänsä oli joka tapauksessa melkein ohi. Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä ollessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.

Stroutin kirjoitustyyli lumoaa tarkkanäköisyydellään, yksityiskohdillaan, omalaatuisella lämpimän ironisella otteellaan. Pieneltä, mutta jotenkin mukavalta yksityiskohdalta tuntuu, että Olivella on ollut suomalainen lapsenlikka. Rikmanin suomennosta on aina ilo lukea.

He ajoivat ajamistaan ja Olive kertoi Jackille yhden luokkasalin koulusta jossa hänen äitinsä oli opettanut, miten äiti oli mennyt töihin varhain tehdäkseen talvisin uuniin tulet, kertoi suomalaisesta naisesta joka vahti häntä – siis Olivea – kun tämä oli liian pieni käydäkseen koulua ja George-sedästä, joka oli juoppo ja jonka nuori vaimo oli rakastunut naapuriin…

Tuijata

Minna ja Ferdinand

Minna Rytisalon toinen romaani Rouva C. (Gummerus, 2018; 367 sivua) on melkein yhtä upea lukukokemus kuin esikoinen Lempi. Rytisalo on taitava kirjoittaja, joka tässä romaanissa käyttää lähtökohtanaan todellisia henkilöitä, mutta kirjoittaa heistä fiktion keinoin. Pääosassa on nuori Minna Johnson, sittemmin Canth, ja tapahtumat sijoittuvat pääosin Jyväskylään, jota romaanissa nimitetään järvikaupungiksi.

Tyytyä. Elämään olisi pitänyt tyytyä, ei olisi pitänyt kurottaa kauemmas kuin luontevaa oli. Minna ei osannut.

Rytisalo menee Minnansa nahkoihin, sydämeen ja aivoihin. Hän irrottautuu suomalaisen kirjallisuuden patsasmaisesta matriarkasta ja kirjoittaa elävän ihmisen. Näin tehdessään hän ei voi kirjoittaa dokumenttia, vaan kaunokirjallisuutta.

Cygnaeus ei pitänyt näitä saarnoja miesoppilaille, vain tytöille, sillä pojat voivat olla sekä opettajia että puolisoita, tytöt eivät.

Minna aloittaa opettajaseminaarin vakaana aikomuksenaan tulla opettajaksi, mutta toisin käy. Pienen skandaalin myötä hänestä tulee opettajansa puoliso ja pian suuren lapsikatraan äiti.

Kun hän katsoi Minnaa, hän näki ihmisen, siis ensin ihmisen ja sitten naisen, siis naisihmisen, joka ei ollut miestä heikompi tai tyhmempi, vaan älykäs, nopea ja hauska —

Puolisosta, Ferdinand Canthista, kirjailija kirjoittaa vaimoaan kannustavan ja tukevan, mutta hieman heikon, jopa hauraan. Minnan yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvun ja henkisen kehityksen — jossa vuorottelevat innostuksen ja masennuksen kaudet — ohella parisuhde nousee kerronnassa keskeiseksi. Minnan ura ei kuuluu tämän romaanin kuvaamaan aikaan — se on vasta nupullaan.

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi.

Hieno romaani, joka olisi minusta kuulunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.