Afgaanipojan pitkä matka (antipasto)

Italialaisen ateriani (haaste kirjabloggareille) antipastoksi eli alkupalaksi luin Fabio Gedan muistelmaromaanin Krokotiilimeri (Otava, 2012; Nel mare ci sono i coccodrilli, 2010; suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä). Tositapahtumiin perustuva teos kertoo afgaanipoika Enaiatollah Akbarin pitkästä matkasta Afganistanista Italiaan.

Enaiatollah (Enaiat) oli arviolta kymmenvuotias joutuessaan täysin oman onnensa nojaan. Enaiatin äiti oli salakuljettanut poikansa Pakistanin puolelle Quettan kaupunkiin säästääkseen tämän talebanien väkivallalta, jota hazariperhe oli väistellyt ja kokenut jo pitkään. Yöllä äiti oli jättänyt pojan yksin palatakseen itse takaisin kotikylään.

Siitä alkoi uskomaton selviytymistarina ja matkakertomus, jonka päähenkilö kirjassa kertoo Fabio-nimiselle kuulijalleen. Tie vei Pakistanista Iranin, Turkin ja Kreikan kautta Italiaan. Se oli pitkä sekä kilometreissä että vuosissa. Se oli myös vaarallinen ja tuskallinen. On suorastaan ihme, että Enaiat selviytyi hengissä raskaasta raadannasta, järkyttävistä matkustusolosuhteista sekä nälästä ja väkivallasta.

Pienen pojan neuvokkuus ja sisukkuus herättävät ihailua samaan aikaan kun ihmissalakuljetuksen ja pakkotyön häikäilemättömyys karmii. Onneksi on myös toivoa ja ystävällisyyttä: afgaanipakolaiset pitävät yhtä, avuliaat tuntemattomat auttavat aina joskus. Jos pieni poika olisi matkansa alussa tiennyt, mitä joutuu kestämään ja millaisiin paikkoihin joutuu, hän tuskin olisi lähtenyt matkalleen, vaan ehkä palannut kotikyläänsä ja piiloutunut maakuoppaan odottamaan talebaneja tai yrittänyt sinnitellä katukaupustelijana Quettan kaduilla.

Tarina on vahva ja vilpitön kannanotto, joka tarjoaa vastauksia moniin pakolaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Se kumoaa sitkeän myytin Eurooppaan pyrkivien pakolaisten varakkuudesta. Enaiatilla ei ollut alussa yhtään mitään; hän maksoi matkastaan orjatyöllä hanttihommissa rakennustyömailla ja kivilouhimoissa. Ihmissalakuljettajille laittomien pakolaisten kuljettaminen on hyvä bisnes; samoin rakennuttajille, jotka saavat halpaa ja nöyrää työvoimaa; usein myös viranomaisille, jotka lahjusten edestä sulkevat silmänsä tai palauttamisen sijaan ”vain” pieksevät ja päästävät menemään.

Enaiatin lailla pakolaiset jättävät kotinsa saadakseen mahdollisuuden elää. Moni heistä kuolee matkalla kohti unelmiensa Eurooppaa. Enaitille kävi paremmin. Italiassa hänet yritettiin lannistaa makoilemaan toimettomana vastaanottokeskuksessa, mutta hän halusi oppia kielen, opiskella ja tehdä työtä.

Rankasta aiheestaan huolimatta Krokotiilimeri ei ole raskas kirja lukea. Siinä pilkahtelee huumoria, joka keventää kertomusta. Se on kirjoitettu paisuttelematta, toteavasti. Se ei dramatisoi, vaan kertoo, mitä tapahtui.

Tapahtunut on tärkeää. Historia on tärkeää. Tärkeää on se, mikä muuttaa elämää, mitä tapahtuu, eivät paikat tai kenen kanssa sitä on.

Mainokset

Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.

Dystooppinen matkakertomus läpi karrelle paahtuvan Euroopan

Maarit Verrosen uutuusromaanin Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) maailmassa, jonka tapainen on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan, näkyy vielä vähemmän toivoa ja paljon enemmän kummallisuuksia kuin toissavuotisessa tulevaisuuskuvassa Karsintavaihe.

Romaanin hahmottelemassa maailmassa monenlainen tekniikka pelaa, mutta lähes kaikki kasvava ja elävä on kupujen alla, sillä säteily on voimakasta ja ”tautivaara” uhkaa etelästä. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovat tuntemattomia käsitteitä. Ihmisten välinen suora vuorovaikutus ilman teknisiä apuvälineitä – tai ainakin ”virkisteitä” – on katoamassa. Nykyaikainen näyttäytyy paradoksaalisesti takapajuisena.

Verronen puhuu humanismin puolesta kirjoittamalla runsaasti ja yksityiskohtaisesti erilaisista teknisistä vempeleistä sekä Tiksu P -nimisen päähenkilön (joka joutuu kummallisesti kertyneistä veloista päästäkseen mm. osallistumaan pienennysoperaatioon tositeeveessä) matkasta sekalaisissa työtehtävissä – kuumailmapallolennoista ihmismetsästykseen – läpi kuivuvan ja kurjistuvan Euroopan.

Teos on vakavasti yhteiskuntakriittinen, näyttäen yhden vaihtoehdon sille, miten voi käydä, jos jatkamme tähän tapaan. Se on tärkeä, mutta liiankin raskas. Verronen on kirjoittanut paljon parempaakin, joten älä aloita tästä.