Hanne Wilhelmsenin paluu

Norjalaisdekkaristi Anne Holtin Hanne Wilhelmsen -poliisisarja alkoi vuonna 1993 (suomeksi 1998) ja näytti päättyneen vuonna 2007 (2008), mutta nyt Hanne on palannut nopeatempoisessa trillerissä Tuntematon uhka (Gummerus, 2016; Offline, 2015; suomentanut Outi Menna; 408 sivua). Alaruumiistaan halvaantunut ja katkera sekä lähes erakoitunut Hanne on juuri lupautunut avustamaan Oslon poliisia aikoinaan ratkaisemattomiksi jääneiden rikosten parissa. Hannen apulaiseksi ja kenttätyöntekijäksi Holt tuo Henrik Holmen, nuoren ja älykkään, mutta pakkoliikkeisen ja sosiaalisesti epävarman poliisin, joka on tuttu Inger Johanne Vik -sarjan viimeiseksi jääneestä, Utøyan iskujen aikaan sijoittuneesta, romaanista.

Myös Hannen entinen paras ystävä Billy T. on kuvioissa: ei enää poliisina, vaan tällä kertaa parikymppisen poikansa käytöksestä ja toimista huolestuneena isänä eli roolissa, jota sarjan alkupuolella olisi ollut mahdoton kuvitella sarjamoniavioiselle rämäpäälle. Aiemmista teoksista samoin tutusta Silje Sørensenista on juuri tullut Oslon poliisimestari. Hän on heti valtavan haasteen edessä, kun Oslon islamilaisessa yhteistyökeskuksessa räjähtää pommi ja 23 ihmistä kuolee. Pian räjähdystä seuraa toinen, suositussa kahvilassa.

Ensimmäisenä kylmänä keissinä Hanne ja Henrik perehtyvät seitsemäntoistavuotiaan Karinan katoamiseen koulumatkalla. Vaikka he virallisesti tutkivat vanhaa tapausta, ei etenkään Hanne voi olla seuraamatta myös terrori-iskun tutkimuksia, onhan hän tehnyt uransa turvallisuuspoliisissa. Henrik sen sijaan on samaan aikaan sekä aivan tohkeissaan siitä, että saa tehdä työtä yhdessä legendaarisen Wilhelmsenin kanssa, että pahoillaan siitä, ettei häntä ilmeisesti ainoana koko poliisivoimissa tarvita terroristijahdissa.

Tekijäksi pommi-iskuihin ilmoittautuu entuudestaan tuntematon organisaatio nimeltä Profeetan Tosi Umma. Poliisi on täysin ymmällään: Onko kyse eri muslimijärjestöjen tai islamin eri suuntausten välisestä sodasta vai mistä? Maahanmuuttovastaiset ja rasistiset äänet voimistuvat, vihapuhetta riittää ja jopa kansallispäivän vietto uhkaa peruuntua.

Aiheina niin terrori-iskut kuin maahanmuuttovastaisuus ja islamofobiakin ovat ajankohtaisia, mutta kylmälläkin tapauksella on yhteys päivänpolttaviin. Holt käsittelee näitä teemoja taiten ja kirjoittaa ehkä paremmin kuin koskaan, mistä pisteet myös suomentajalle. Poliisi on jokseenkin pihalla eivätkä tutkimukset etene. Lukija tietää heitä enemmän siitä, mitä toisella puolella tapahtuu, mutta se, millaisista osista palapeli lopulta koostuu ja mitä se todella esittää, on alkuasetelmia paljon monimutkaisempaa ja vaarallisempaa.

 

Jo Nesbøn verinen kirjapari

Kuulun niihin harvoihin jännityskirjallisuuden ystäviin, jotka eivät ole päässeet jyvälle Jo Nesbøn Harry Hole -kirjojen hienoudesta. Luovutin luettuani niitä kaksi; ne eivät olleet minua varten.

Nyt päätin kuitenkin tarttua kirjapariin Verta lumella I ja Verta lumella II – Lisää verta (Johnny Kniga, 2015; Blood on Snow ja Mere Blod; suomentanut Outi Menna; 195 ja 272 sivua). Teokset sijoittuvat 1970-luvun Norjaan, ensimmäinen Osloon ja toinen pieneen kylään Finnmarkissa. Pääosassa kummassakin tarinassa on rikollinen, mutta muuten teokset ovat lähes toistensa vastaparit.

Ensimmäisessä osassa minäkertoja Olav on oslolaisen huumeparonin Hoffmanin asiainhoitaja eli palkkatappaja, jonka elämä muuttuu, kun tulee käsky tappaa pomon vaimo. Miten tehdä hänestä kappale? Sillä kappaleiksi Olav uhrejaan nimittää. Tarina on lakonen ja lyhyt, kioskikirjallisuusmaisen väkivaltainen ja tunnelmaltaan masentava. Henkilöt ovat karikatyyreja tai kuin naruista vedeltäviä nukkeja, joita kirjailija nykii outoihin asetelmiin. Kirjasta jää halju olo.

Toisessakin osassa päähenkilö on niin sanottu asiainhoitaja, mutta toisen huumepomon — Kalastajan, johon sivuhenkilönä tutustuttiin jo ykköskirjassa — käskyläinen kuin Olav. Ulfiksi esittäytyen hän jää linja-autosta pienessä pohjoisessa kylässä. Utelijoille hän kertoo tulleensa metsästämään ja saa majapaikan autotuvasta. Oikeasti hän on pakomatkalla muututtuaan itse kappaleeksi. Ulf on kuitenkin seurallisempi kuin omissa maailmoissaan elelevä Olav ja tutustuu pian neuvokkaaseen pikkupoikaan Knutiin, jonka isä on kadonnut merellä, ja tämän äitiin Leaan. Lestadiolaisten, saamelaisten ja pääkaupunkilaisrikollisen kohtaamisissa on ytyä ja tarinassa kummaa vetoa. Avoimesta lopusta huolimatta kakkososasta jää päällimmäisenä mieleen oudon toiveikas, levollinen tunnelma.

Huumori on molemmissa pikimustaa ja tyyli kovaksikeitetyn rikosromaanin parodiaa.