Raiskaustarina

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Pieni mutta vakava romaani Kosto : rakkaustarina (Otava, 2010; Rape : a love story, 2003, suom. Kaijamari Sivill) tuo raiskauksen ja sen seuraukset iholle asti.

Oatesin kieli on kuvailevaa ja tarkkaa. Harvinainen sinä-kerronta tuo teokseen epätavanomaisen näkökulman: kertoja puhuttelee Bethel-tyttöä, joka 12-vuotiaana joutuu todistamaan yksihuoltajaäitinsä Martinen joukkoraiskauksen ja tulee itsekin pahoinpidellyksi. Niin tytär, äiti kuin isoäitikin joutuvat kestämään tapauksen järkyttävät, uskomattomat seuraukset pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Romaani on hurja, sen aihe raaka, sen teema väkivalta. Lähes jokainen tiiviin romaanin lyhyistä luvuista järkyttää jotenkin.

Suomennoksen nimi ei ole täysin onnistunut; se kertoo jo etukäteen paljon enemmän kuin alkuperäinen. Muilta osin suomennos on laatutyötä.

Mainokset

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.