Isoja asioita

Merete Mazzarellan uusimman teoksen nimi ei ole sen vaatimattomampi kuin Elämän tarkoitus (Tammi, 2017; Om livets mening, 2017; suomentanut Raija Rintamäki; 255 sivua) — alunperin sentään ”Elämän tarkoituksesta”.

Mazzarella ei pelkää tarttua suuriin aiheisiin, isoihin asioihin. Hän kirjoittaa maailmankuvasta, sattumasta, kohtalosta, valinnasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta, myötätunnosta, hyvästä elämästä ja siitä, mihin uskoo.

Kirjassaan hän ikään kuin keskustelee lukuisien muiden ajattelijoiden kanssa, lainaa heidän ajatuksiaan, pohtii asioita niiden kautta, mutta aina omaäänisesti ja omilla ehdoillaan.

Apina käveli joen rannalla. Katsoessaan veteen se näki ensimmäistä kertaa elämässään kalan ja huolestui kovasti. ”Tuo raukkahan hukkuu”, se ajatteli, kiskoi kalan päättäväisesti kuiville, laski sen maahan jalkojensa juureen ja seurasi sitä silmä kovana. Kala sätki vimmatusti, mikä sai apinan toiveikkaaksi. ”Nyt se alkaa piristyä”, apina sanoi itsekseen. Hetken kuluttua kala heitti henkensä ja apinaa suretti. ”Olisi pitänyt pelastaa se aikaisemmin”, se tuumi.

Tämä on Mazzarella mukaan ongelma Raamatun kultaisessa säännössä tehdä muille, mitä toivoo itselle tehtävän. Hopeinen sääntö kuuluukin:

Ota selvää, mitä kukin lähimmäisesi toivoo ja tarvitsee, ja yritä tehdä se.

Kultainen sääntö näyttää äkkiä hyvin itsekeskeiseltä.

Siitä en aivan saa kiinni, mitä Mazzarella tarkoittaa kirjoittaessaan näin:

…ei ainoastaan kantaväestön ja maahanmuuttajien täydy suhtautua kunnioittavasti toisiinsa, vaan myös kantaväestön kesken tarvitaan kunnioitusta niitä kohtaan, joilla on toisenlainen näkemys maahanmuutosta kuin itsellä.

Tarkoittaako tuo, että pitäisi kunnioittaa rajat-kiinni-rasisteja? Ei käy.

Mazzarella osaa kirjoittaa suurista teemoista helppotajuisesti. Hän pohtii aiheita aiheita syvällisesti, muttei vaikeatajuisesti, ja antaa paljon käytännön esimerkkejä ja sitoo aihepiirit nykyhetkeen. Teksti haastaa pohtimaan ja ajattelemaan. Tämä (toisin kuin suurin osa lukemastani) on kirja, josta voisin kuvitella keskustelevani vaikkapa lukupiirissä — joskaan en sellaiseen kuulu.

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. … Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.

Ja nimenomaan tuo pohtiminen on silloin tällöin tärkeää.

Elämän tarkoitus lienee elää, sillä

Eläin elää, ihminen ihmettelee.

Eikä tuo ole Mazzarellaa vaan Ismo Alankoa.

Ja kyllä, myös luku 42 mainitaan.

 

 

 

Mainokset

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.