Poliittinen trilleri

Hillary Rodham Clinton (Yhdysvaltain 67. ulkoministeri) ja Louse Penny (kanadalainen dekkaristi) ovat kirjoittaneet yhdessä poliittisen trillerin, jossa nimet on vaihdettu, mutta hahmoja ei. Romaanissa Terrorin valta (Bazar, 2022; State of Terror, 2021; suomentanut Timo Korppi; 573 sivua) Trumpin nimi on Eric Dunn, pilkallisesti Eric Dumb, ja Putinin Maxim Ivanov, mutta kaunokirjalliset tyypit käyttäytyvät ja toimivat kuin oikeat esikuvansa. Myös ulkoministeripäähenkilö Ellen Adamsin kokemukset ja ajatukset lienevät tosielämästä, joka voinee olla keksittyäkin ihmeellisempää.

Yhdysvaltojen poliittinen tilanne on kriittinen edellisen presidentin katastrofaalisen nelivuotiskauden jälkeen. Tuore presidentti on tehnyt yllätysvedon nimittämällä ulkoministerikseen poliittisen kilpakumppaninsa Ellen Adamsin, eikä ilman taka-ajatuksia tämän uran tuhoamisesta. Myös maailmanpolitiikassa eletään epävakaita aikoja, osittain USA:n tempoilun ja sekoilun vuoksi. (Nykysodasta Euroopassa ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.)

Kongressin aloituskokouksen aikana räjäytetään bussi kolmessa eurooppalaisessa kaupungissa: Lontoossa, Pariisissa ja Frankfurtissa. Kryptinen varoitusviesti ei löydä ajoissa perille, mutta terrori-iskut ovatkin vain alkusoitto sille, mikä oikeasti uhkaa Yhdysvaltoja ja koko maailmaa.

Mediamaailmasta politiikkaan siirtyneen ulkoministerin tehtäväksi osoittautuu maailman vaarallisimman kuolemankauppiaan löytäminen, ja sitä myötä ydintuhon estäminen. Se johtaa pikamatkailuun maailman valtakeskittymästä toiseen. Ja kolmanteen ja neljänteen. Vihollisia on ilmiselvästi kuitenkin myös lähipiirissä. Keneen voi luottaa ja kuka on petturi?

Teoksessa toimitaan kansainvälisen politiikan ytimessä: Valkoisessa talossa, Yhdysvaltain johdon omissa lentokoneissa, eri maiden päämiesten virkahuoneissa ja päivällispöydissä sekä muun mussa eräällä floridalaisella ökykartanolla, mutta myös Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduilla, iranilaisessa luolastossa ja frankfurtilaisessa sairaalassa. Paikat ja tilanteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin, kun juonivetoinen tarina lisää kierroksia luku luvulta.

Tämäntyyppisissä tarinoissa henkilöhahmot jäävät usein aika ohuiksi. Niin nytkin, vaikka ihmissuhteiden kuvaamiseen pyritäänkin jonkin verran panostamaan. Kaikki kuitenkin tapahtuu vain muutamassa päivässä, joten fokuksessa on toiminta, ei tunne-elämä. Siitäkin huolimatta, että Ellen Adamsin tytär ja poika ovat myös mukana kuvioissa.

Vaikka kyse on viihteestä, on kirjalla synkät pohjavireensä ja vakava viesti, joka voisi kuulua vaikkapa näin: Suurvaltojen johtajiksi ei saa päästää tyhmiä ihmisiä, joita pahat pääsevät vedättämään. Terrorin valta on epäuskottavuuksistaan huolimatta vetävä trilleri, mutta suomennos on ilmiselvästi ja erittäin valitettavasti tehty liiassa kiireessä.

Minun mielestäni Pennyn oman kirjasarjan Three Pines ja Armand Gamache olisi kannattanut pitää erossa tästä tarinasta. Viittaus runoilija Ruth Zardoon hykerrytti ja olisi hyvin riittänyt.

Afgaanipojan pitkä matka (antipasto)

Italialaisen ateriani (haaste kirjabloggareille) antipastoksi eli alkupalaksi luin Fabio Gedan muistelmaromaanin Krokotiilimeri (Otava, 2012; Nel mare ci sono i coccodrilli, 2010; suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä). Tositapahtumiin perustuva teos kertoo afgaanipoika Enaiatollah Akbarin pitkästä matkasta Afganistanista Italiaan.

Enaiatollah (Enaiat) oli arviolta kymmenvuotias joutuessaan täysin oman onnensa nojaan. Enaiatin äiti oli salakuljettanut poikansa Pakistanin puolelle Quettan kaupunkiin säästääkseen tämän talebanien väkivallalta, jota hazariperhe oli väistellyt ja kokenut jo pitkään. Yöllä äiti oli jättänyt pojan yksin palatakseen itse takaisin kotikylään.

Siitä alkoi uskomaton selviytymistarina ja matkakertomus, jonka päähenkilö kirjassa kertoo Fabio-nimiselle kuulijalleen. Tie vei Pakistanista Iranin, Turkin ja Kreikan kautta Italiaan. Se oli pitkä sekä kilometreissä että vuosissa. Se oli myös vaarallinen ja tuskallinen. On suorastaan ihme, että Enaiat selviytyi hengissä raskaasta raadannasta, järkyttävistä matkustusolosuhteista sekä nälästä ja väkivallasta.

Pienen pojan neuvokkuus ja sisukkuus herättävät ihailua samaan aikaan kun ihmissalakuljetuksen ja pakkotyön häikäilemättömyys karmii. Onneksi on myös toivoa ja ystävällisyyttä: afgaanipakolaiset pitävät yhtä, avuliaat tuntemattomat auttavat aina joskus. Jos pieni poika olisi matkansa alussa tiennyt, mitä joutuu kestämään ja millaisiin paikkoihin joutuu, hän tuskin olisi lähtenyt matkalleen, vaan ehkä palannut kotikyläänsä ja piiloutunut maakuoppaan odottamaan talebaneja tai yrittänyt sinnitellä katukaupustelijana Quettan kaduilla.

Tarina on vahva ja vilpitön kannanotto, joka tarjoaa vastauksia moniin pakolaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Se kumoaa sitkeän myytin Eurooppaan pyrkivien pakolaisten varakkuudesta. Enaiatilla ei ollut alussa yhtään mitään; hän maksoi matkastaan orjatyöllä hanttihommissa rakennustyömailla ja kivilouhimoissa. Ihmissalakuljettajille laittomien pakolaisten kuljettaminen on hyvä bisnes; samoin rakennuttajille, jotka saavat halpaa ja nöyrää työvoimaa; usein myös viranomaisille, jotka lahjusten edestä sulkevat silmänsä tai palauttamisen sijaan ”vain” pieksevät ja päästävät menemään.

Enaiatin lailla pakolaiset jättävät kotinsa saadakseen mahdollisuuden elää. Moni heistä kuolee matkalla kohti unelmiensa Eurooppaa. Enaitille kävi paremmin. Italiassa hänet yritettiin lannistaa makoilemaan toimettomana vastaanottokeskuksessa, mutta hän halusi oppia kielen, opiskella ja tehdä työtä.

Rankasta aiheestaan huolimatta Krokotiilimeri ei ole raskas kirja lukea. Siinä pilkahtelee huumoria, joka keventää kertomusta. Se on kirjoitettu paisuttelematta, toteavasti. Se ei dramatisoi, vaan kertoo, mitä tapahtui.

Tapahtunut on tärkeää. Historia on tärkeää. Tärkeää on se, mikä muuttaa elämää, mitä tapahtuu, eivät paikat tai kenen kanssa sitä on.