Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.

Dystooppinen matkakertomus läpi karrelle paahtuvan Euroopan

Maarit Verrosen uutuusromaanin Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) maailmassa, jonka tapainen on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan, näkyy vielä vähemmän toivoa ja paljon enemmän kummallisuuksia kuin toissavuotisessa tulevaisuuskuvassa Karsintavaihe.

Romaanin hahmottelemassa maailmassa monenlainen tekniikka pelaa, mutta lähes kaikki kasvava ja elävä on kupujen alla, sillä säteily on voimakasta ja ”tautivaara” uhkaa etelästä. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovat tuntemattomia käsitteitä. Ihmisten välinen suora vuorovaikutus ilman teknisiä apuvälineitä – tai ainakin ”virkisteitä” – on katoamassa. Nykyaikainen näyttäytyy paradoksaalisesti takapajuisena.

Verronen puhuu humanismin puolesta kirjoittamalla runsaasti ja yksityiskohtaisesti erilaisista teknisistä vempeleistä sekä Tiksu P -nimisen päähenkilön (joka joutuu kummallisesti kertyneistä veloista päästäkseen mm. osallistumaan pienennysoperaatioon tositeeveessä) matkasta sekalaisissa työtehtävissä – kuumailmapallolennoista ihmismetsästykseen – läpi kuivuvan ja kurjistuvan Euroopan.

Teos on vakavasti yhteiskuntakriittinen, näyttäen yhden vaihtoehdon sille, miten voi käydä, jos jatkamme tähän tapaan. Se on tärkeä, mutta liiankin raskas. Verronen on kirjoittanut paljon parempaakin, joten älä aloita tästä.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten ”kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.