Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmentä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).

 

 

 

 

 

 

Jo Nesbøn verinen kirjapari

Kuulun niihin harvoihin jännityskirjallisuuden ystäviin, jotka eivät ole päässeet jyvälle Jo Nesbøn Harry Hole -kirjojen hienoudesta. Luovutin luettuani niitä kaksi; ne eivät olleet minua varten.

Nyt päätin kuitenkin tarttua kirjapariin Verta lumella I ja Verta lumella II – Lisää verta (Johnny Kniga, 2015; Blood on Snow ja Mere Blod; suomentanut Outi Menna; 195 ja 272 sivua). Teokset sijoittuvat 1970-luvun Norjaan, ensimmäinen Osloon ja toinen pieneen kylään Finnmarkissa. Pääosassa kummassakin tarinassa on rikollinen, mutta muuten teokset ovat lähes toistensa vastaparit.

Ensimmäisessä osassa minäkertoja Olav on oslolaisen huumeparonin Hoffmanin asiainhoitaja eli palkkatappaja, jonka elämä muuttuu, kun tulee käsky tappaa pomon vaimo. Miten tehdä hänestä kappale? Sillä kappaleiksi Olav uhrejaan nimittää. Tarina on lakonen ja lyhyt, kioskikirjallisuusmaisen väkivaltainen ja tunnelmaltaan masentava. Henkilöt ovat karikatyyreja tai kuin naruista vedeltäviä nukkeja, joita kirjailija nykii outoihin asetelmiin. Kirjasta jää halju olo.

Toisessakin osassa päähenkilö on niin sanottu asiainhoitaja, mutta toisen huumepomon — Kalastajan, johon sivuhenkilönä tutustuttiin jo ykköskirjassa — käskyläinen kuin Olav. Ulfiksi esittäytyen hän jää linja-autosta pienessä pohjoisessa kylässä. Utelijoille hän kertoo tulleensa metsästämään ja saa majapaikan autotuvasta. Oikeasti hän on pakomatkalla muututtuaan itse kappaleeksi. Ulf on kuitenkin seurallisempi kuin omissa maailmoissaan elelevä Olav ja tutustuu pian neuvokkaaseen pikkupoikaan Knutiin, jonka isä on kadonnut merellä, ja tämän äitiin Leaan. Lestadiolaisten, saamelaisten ja pääkaupunkilaisrikollisen kohtaamisissa on ytyä ja tarinassa kummaa vetoa. Avoimesta lopusta huolimatta kakkososasta jää päällimmäisenä mieleen oudon toiveikas, levollinen tunnelma.

Huumori on molemmissa pikimustaa ja tyyli kovaksikeitetyn rikosromaanin parodiaa.