Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.

Mainokset

Klassikon kulisseissa

Jo Bakerin romaani Longbournin talossa (Tammi, 2014; Longbourn, 2013; suomentanut Helene Bützow) kertoo Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumista ja ajasta palvelusväen silmin.

Päähenkilönä on Longbournin, Bennetien talon, sisäpiika Sarah. Muita keskeisiä henkilöitä ovat taloudenhoitaja-kokki rouva Hill, hänen miehensä hovimestari Hill, pikkupiika Polly sekä taloon ilmaantuva salaperäinen ja vaitelias miespalvelija James Smith.

Austenin tarinassa nämä henkilöt ovat olemassa vain taustalla, statisteina. Longbournin talossa heidät herätetään henkiin, heistä tulee ihmisiä. Bennetit, Collinsit, Bingleyt, Wickhamit ja Darcyt saavat tällä kertaa jäädä sivuosiin.

Näkökulma on kiinnostava ja kertomus todenmakuinen. Pyykkipäivän työläys tuntuu; kylmänkyhmyjen kolotus koskettaa; jalkojen väsymys välittyy. Bennetien mukavan ja toimettoman elämän hinta on työtätekevien raadanta aamuvarhaisesta yömyöhään.

Jos Baker tyytyisi vain tähän, kirja olisi tylsä. Mutta romaani on paljon enemmän kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon fanifiktiota piikaperspektiivistä. Se kertoo sodasta: Britti-imperiumi sotii Espanjassa ja Portugalissa ns. Napoleonin sotia ja rahvasta se koskettaa aivan toisin kuin Wickhamin kaltaisia upseerismiehiä. Se kertoo rakkaudesta: Raatajien maailmassa mahdollisuus tunteisiin ja suhteisiin on tavallaan vapaampaa kuin yläluokan tyttöjen naimakauppamarkkinoilla. Se kertoo salaisuuksista: Kaksinaismoraalin yhteiskunnassa kaikki kärsivät.

Alusta asti on selvää, että Jamesiin liittyy suuri salaisuus. Romaani jakautuu kolmeen osaan, joista viimeinen selittää aiempia ja kokoaa kaiken yhteen, paljastaa salaisuudet.

Helene Bützowin suomennos on laatutyötä. Vain se jäi vaivaamaan, lajitteliko nainen verkkoja vai sittenkin selvitti. Alkuteosta näkemättä en voi tietää.