Panttivankidraama

Simone Buchholzin Chas Riley -sarja ei kuulu tavanomaisimpien rikoskirjojen kastiin ja onkin siksi vallan loistavaa luettavaa niin dekkarien ystäville kuin niihin epäilevästi suhtautuvillekin.

Hotel Cartagena (Huippu, 2022; Hotel Cartagena, 2019; suomentanut Anne; Kilpi; 281 sivua) on sarjan viides suomennos. Tällä kertaa kyseessä on panttivankitilanne.

Kolmekymmentäseitsemän ihmistä. Me kymmenen, sitten kaksi baarimikkoaja heidän naispuolinen kollegansa, huoltomies, lisäksi vielä kaksi todella nuorta miestä, jotka ovat olleet koko ajan yksin, neljä noin kolmekymppistä tyyppiä, joiden naiset lähtivät, kaksi keski-ikäistä miestä ja yksi nainen, joka näyttää kuuluvan toiselle edellä mainituista miehistä, ja sitten vielä kaksi tyyppiä kalliissa puvuissaan.
Plus kaksitoista sieppaajaa.
Tämä on asetelma. Tällä pelataan.

Takaumissa nuori Henning Garbarek nousee 1980-luvulla Hampurin satamassa Kolumbiaan lähtevään laivaan. Cartagenassa hän päätyy juhliin, joiden jälkeen koko elämä muuttuu. Hän on rikollisten armoilla. Vuosikymmenten kuluttua koittaa koston hetki.

Saksalainen ja kitara.
Muusikko, baarinpitäjä, hyvä aviomies ja isä.
Koko kaupunki tuntui pitävän hänestä, ja usein hän unohti, kenelle hän itse asiassa työskenteli ja mihin aineeseen hän oli kätensä liannut.

Hän ei ajatellut koskaan irrottautuvansa. Eihän hän ensinnäkään ollut oikeasti edes mukana. Ja toisekseen huumekaupasta ei irrottauduttu, …

Korkean rakennuksen huipulla hotellin baarissa samaisessa satamassa vietetään etsivä Fallerin syntymäpäivää ja mukana on myös syyttäjä Chas Riley. Kaksitoista aseistautunutta miestä ottaa panttivangeikseen baarin henkilökunnan ja asiakkaat. Kuka tai ketkä seurueesta ovat heidän kohteensa?

Ulkopuolella poliisien keinot ovat vähissä, mutta myös baarin dramaattisessa asetelmassa poliiseilla, syyttäjästä puhumattakaan, on sivustaseuraajan asema. Onko juhlista myöhästyneellä Ivo Stepanovicilla mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen?

Napakalla ja omalaatuisellaan tyylillään Buchholz on jälleen luonut huikean romaanin, jossa kaikki on kohdallaan. Ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Jopa runollinen kuumehourekohtaus on täysin paikallaan tässä erikoislaatuisessa rikostarinassa.

Oi.
Klatsche on tullut kyytiin.
Hän istuu vieressäni.

tai siis en sinusta, hän sanoo.
ei sinusta voi kukaan pitää huolta
sinähän tee joka tapauksessa
mitä haluat
rakkaudestamme
yritin pitää huolta
ja miten yritinkään
miten taistelinkaan
uudelleen ja uudelleen
mutta sitten aina sinä
ja sinun liekehtivä jäämiekkasi
seisoin hiljaa paikallani
torjuin iskut
en väistänyt

Lisää, bitte.

”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.