Verhoeven-sarja

Luin Pierre Lemaitren palkitun Verhoeven-sarjan neljä osaa — kirjailjan mukaan kolmesta ja puolesta kirjasta koostuvan trilogian — peräkkäin niiden tapahtumajärjestyksessä, joka poikkeaa alkuperäisestä ilmestymisjärjestyksestä, joka on eri kuin suomennosten julkaisujärjestys.

  • Irène (Minerva, 2016; Travail soigné, 2006; suomentanut Sirkka Aulanko; 392 sivua)
  • Alex (Minerva, 2015; Alex, 2011; suomentanut Sirkka Aulanko; 405 sivua)
  • Rosie (Minerva, 2017; Rosy & John, 2013 [teoksen Les Grands Moyens, 2011, uudistettu versio]; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 179 sivua)
  • Camille (Minerva, 2016; Sacrifices, 2012; suomentanut Sirkka Aulanko; 336 sivua)

Suosittelen aloittamista Irènestä ja jatkamista Alexilla; Rosien voi lukea myös päätösosan eli Camillen jälkeen, onhan se kirjoitettukin sitä myöhemmin, vaikka tapahtumat sijoittuvat Alexin ja Camillen väliseen aikaan. Suomalaisen kustantajan ratkaisu nimetä kaikki kirjat henkilönimillä on tyylikäs, mutta Alexin julkaiseminen ensimmäisenä ei.

Sarjan päähenkilö on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, 145-senttimetrinen kalju mies, jolla on kiivas luonne, tarkka vainu ja voimakas oikeudentaju. Hän on oikukas mutta taitava poliisi ja lahjakas piirtäjä. Apunaan hänellä on joukko erilaisia poliiseja upporikkaasta ja huippusivistyneestä Louisista pikkutarkkaan ja sairaalloisen saitaan Armandiin.

Romaanit kertovat väkivaltaisista rikoksista ja yli-inhimillisiin ponnistuksiin kykenevistä uhreista. Raakuuksia kammoksuvan ei kannata lukemista edes harkita. Jokaisessa romaanissa on omanlaisensa juonellinen koukku: Irènessä pisimmälle viety, Alexissa tehokkain, Rosiessa yksinkertaisin, Camillessa arvattavin. Yhdenkään juonta on hankala kuvailla tekemättä paljastuksia, joita en ainakaan itse haluaisi ennen lukemista nähdä.

Tyyliltään romaanit ovat erittäin nopeatempoisia, tehokkaan jännittäviä ja pelottavan kiehtovia. En haluaisi nähdä näissä romaaneissa kuvattuja rikoksia elokuvina, mutta luettuina ne eivät vie yöunia — paitsi siinä mielessä, että lukemista on vaikea lopettaa kesken.

Lemaitre kirjoittaa hienosti ja suomennokset toimivat hyvin. Julmuuksien lisäksi kirjailija osaa kuvata oivallisesti myös hyviä, syviä tunteita sekä henkilöidensä, erityisesti Camille Verhoevenin, ajatuksia ja mielenmaisemaa.

Suositeltava sarja kaikille rikosromaanien ystäville.

 

Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.

Oopperalaulajan elämä

”Olin nähnyt oopperan kulisseissa niin paljon pahuutta, ilkeyttä ja pelkkää oman edun varjelua, etten voinut olla epäilemättä samoista ikävän inhimillisistä heikkouksista myös valtion asioita hoitavia. Eikö vain heitäkin myyty ja ostettu kuin meitä, eikö vain kannatuksen aaltoilu politiikassakin noudattanut samoja vähäjärkisiä lakeja kuin teatterisalien samettipehmusteiden keskellä?”

Tullakseen näin kyyniseksi oli Raija Orasen uusimman teoksen päähenkilö kehittynyt raudanlujan äidin koulimasta viattomasta neitokaisesta maailman oopperalavojen rakastamaksi diivaksi. Ackté (Teos, 2016; 443 sivua) on Orasen minämuotoon kirjoittama taiteilijaromaani Suomen ensimmäisestä kansainvälisestä oopperatähdestä, suomalaisen oopperan uranuurtajasta ja Savonlinnan oopperajuhlien perustajasta Aino Acktésta (alunperin Achté, 1876-1944).

Itse asiassa kunnian olla Savonlinnan juhlien idean isä saa kirjasssa Acktén ensimmäinen puoliso Heikki Renvall pariskunnan osallistuessa kesällä 1907 Mikkelin läänin nuorsuomalaisten juhlaan ja Maamme-laulun kaikuessa kauniisti Olavinlinnan muureista:

”Tänne sinun pitäisi järjestää niitä oopperanäytöksiä, Heikki sanoi äkkiä käteeni tarttuen. – Voisiko parempaa paikkaa kuvitellakaan? Täällähän on kaikki mitä oopperaan tarvitaan. Miksi kaiken yleensäkään pitäisi tapahtua Helsingissä?”

Aino tarttui toimeen. Vuonna 1912 järjestettiin ensimmäiset juhlat linnanraunioissa.

”Se oli viehättävää aikaa, minä olin innoissani ja onnellinen. Jokainen näytös myytiin loppuun, ihmisiä istui paitsi katsomossa, myös valleilla ja mistä tahansa jokin sija suinkin löytyi. Menestys oli sitä luokkaa, että juhlia jatkettiin kolmena kesänä tulevaisuudessakin, ja jopa Sibeius unohti tuittuilunsa ja onnitteli, …”

Ackté perusti, Edvard Fazerin ja Oskar Merikannon kanssa, myös Suomen Kansallisoopperan edeltäjän Kotimaisen Oopperan vuonna 1911. Teoksen taustaa onkin erityisesti suomalaisen kansallistunteen nousun aika, vaikka lopussa eletäänkin jo toisen maailmansodan vuosia.

Maailmantähti tai ei, aviomiehellä oli rouvansa uran huippuaikana vaimonsa tuloihin kaikki valta. (Ei ihme, että äiti varoitteli avioliitosta ja suositteli omistautumaan vain taiteelle!) Niinpä puoliso voi luvallisesti hassata laulajan Euroopan ja Yhdysvaltojen oopperataloissa antaitsemat rahat vaikkapa omiin epäonnistuneisiin ”afääreihinsä” ja silti vielä moittia tätä maailmalla kiertämisen valitsemisesta ja perhe-elämän laiminlyömisestä. Toki Ackté kiertueilla ja lavoilla — ainakin aluksi — oikein mainiosti viihtyikin, nautti laulamisesta ja suosiosta.

Ennen suosiota oli kuitenkin opiskeltava. Ja opiskeltava ahkerasti parhaassa mahdollisessa paikassa. Niinpä tarina alkaa Pariisin rautatieasemalta syksyllä 1894, jolloin 18-vuotias Aino Achté ja hänen äitinsä Emmy, itsekin laulaja ja laulunopettaja, saapuivat meluisaan metropoliin, koska suomalaisesta — ja Suomessa jo suureen suosioon nousseesta — sopraanosta oli siellä tuleva tähti.

”Minä olin kuitenkin valmis maksamaan maailman suurimman kunnian, maineen ja rakkauden tavoittelusta. Ja minä maksoin.”

Tie tähteyteen oli kuitenkin aluksi kivinen ja samalla kun laulaja askel askeleelta ja rooli roolilta hurmasi maailman, hurmasi hänet paitsi Pariisi myös taidemaalari Albert Edelfelt. Sen suhteen suhteen Oranen näyttäisi kääntyvän sille kannalle, ettei Heikki Renvall olisikaan ollut Glory-tyttären (Leppänen, näyttelijä ja teatterinjohtaja) isä.

Vaikka myös suurkaupungin ihana elämä houkutteli ja hurmasi, teki Ackté lujasti töitä ja harjoitteli harjoittelemasta päästyään. Hän oli ensimmäinen suomalainen laulaja, joka kiinnitettiin Pariisin Suureen oopperaan, peräti kuudeksi vuodeksi. Menestyneenkin Acktén Oranen kuvaa lähes ylitunteelliseksi ihmiseksi, joka usein itki itsensä uneen tai jopa koko yön surussaan, pettymyksessään, ikävässään tai epätoivossaan, mutta vain yksin ollessaan, ei koskaan kenenkään sylissä tai olkaa vasten. Aamulla hän ikään kuin puki sitten roolin ylleen, aluksi korsetin, myöhemmin valeriaanan ja ties minkä muiden aineiden avulla.

”… hänelle [nuorempi sisar Irma Tervani] Luoja oli suonut iloisen mielen, mutta minun ristikseni hän oli suvainnut antaa hellittämättömän levottomuuden ja synkkämielisyyden, elleivät minua ympäröineet luksuselämän meluisat pyörteet.”

Mutta Ackté oli — varmaankin Emmyn perintönä ja oppina — myös kova ja kovapintainen. Vuosisadanvaihteen oopperaelämässä tarvittiin paitsi lahjakkuutta ja taitoa myös kyynärpäätaktiikkaa ja armottomuutta. Sekä mielistelyä, lahjuksia ja jopa ostettuja kritiikkejä. Ja palkkiot valehdeltiin aina lehdistölle todellisuutta suuremmiksi.

”8.12.1910. Merkitsin tuon tulossa olevan päivämäärän urani huippukohdaksi. Silloin Lontoon Covent Gardenissa esitettäisiin Salome.” … Vaikka olin laulanut osan jo monta kertaa, tapahtui Covent Gardenin lavalla jotakin merkillistä, mikä oikeastaan muutti minun elämäni. Se muutti minut”

”… Tuota voittoani saattoi verrata vain debyyttiin Pariisissa Margaretan osassa. Viattomasta Margaretasta karmivaan Salomeen oli pitkä matka.”

Orasen romaanissa on — ja myös todellisuudessa lienee ollut — kaksi Aino Acktéta: ihminen ja diiva. Jo koti opetti kätkemään todelliset tunteet, itkemään yöllä yksin, mutta myös ilmaisemaan itseä laulamalla — kunhan äiti ensin uskoi, että tytär osaa laulaa. Samaan opettivat niin Pariisin konservatorio kuin maailman oopperalavat.

”Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.”

Todellisista, oikeasti eläneistä ihmisistä fiktiota kirjoittaessa on luonnollista käyttää lähteitä. Oranen on joskus aikoinaan (Aurora) unohtanut ne mainita, mutta tällä kertaa ei. Listalla ovat niin kirjeet kuin elämäkerratkin. Kirjailijalla on todella pitkä ura ja vakuuttava tuotanto, joten muuta ei sovi odottaakaan.

Tyylillisesti sen sijaan odotin ehkä jotain muuta. Joidenkin Ainon tilitysten kohdalla tuntuu kuin lukisi tyttökirjaa, joissakin dialogeissa kuin käsillä olisi jäykkä salonkinäytelmän käsikirjoitus, ja välillä käydään juoruilun puolella, mutta ehkä ne ovat tarkoituksellisia tyylikeinoja, kun kyse kuitenkin on romaanista eikä elämäkerrasta. Aino Ackté oli tavattoman kiinnostava ihminen ja taiteilija. Niin kiinnostava, että nyt minulla on lainassa myös nämä teokset:

  • Aino Ackté : elämänkaari kirjeiden valossa, toim. Pentti Savolainen ja Matti Vainio. WSOY, 2002
  • Glory Leppänen, Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté. Otava, 1966
  • Outi Pakkanen, Aino Ackté, Pariisin primadonna. WSOY, 1988

 

 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 10 000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: