Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Mainokset

Valheita ja salaisuuksia, osa 2

Yleisin luonnehdinta Ruth Rendellistä on varmaakin ”psykologisen jännityksen mestari”. Ja mikäpä siinä – tottahan se on. Meillä paremmin, ainakin alunperin, komisario Wexfordistaan tunnettu brittikirjailija nimittäin todella hallitsee ihmissuhteiden ja ihmismielen koukeroista ammentavan (rikos)romaanin genren.

Tuore suomennos Veden lumo (Gummerus) ei minun listoillani nouse aivan samalle tasolle kuin esimerkiksi loistava Hepokatti tai hieno Nokikolarin poika, mutta hyvä romaani se silti on, tarina

  • Heatherista ja Ismaysta, kahdesta sisaruksesta, joiden elämää varjostaa nuoruusvuosien vaiettu salaisuus siitä, miten isäpuoli oikein hukkui kylpyammeeseen
  • sisarusten Beatrix-äidistä, joka on aivan sekaisin ja elää omassa todellisuudessaan
  • sisarusten Pamela-tädistä, joka huolehtii sairaasta siskostaan, ja etsii miestä elämäänsä – huonoin tuloksin
  • Heatherin poikaystävästä Edmundista, peräkammarinpojan brittiversiosta, joka päättää vihdoin katkaista napanuoran
  • Edmundin luulosairaasta äidistä Irenestä
  • Ismayn narsistipoikaystävästä Andrewsta
  • Andrewn toisesta tyttöystävästä Evasta, jolla on ilmeisesti hattaraa aivojen paikalla
  • Irenen jonkinlaisesta ystävättärestä tai avustajasta Marionista, joka on koko romaanin merkillisin hahmo – kaduilla tanssahdellen ja loikkien etenevä ikuiseen tyttöyteen jymähtänyt nelikymppinen nainen, joka jatkuvasti etsii kepulikonsteja elääkseen leveämmin, ei kaihda myrkytystäkään, mutta löytää yllättäen jotain paljon tuottoisampaa
  • Marionin addikti-roskidyykkari-kerjäläisveljestä Fowlerista, joka havittelee siskonsa asuntoa
  • Marionin erilaisista ”avustettavista” kuten huvittuneesta herra Husseinista ja kaneilleen omistautuneesta Avicesta

Kyseessä on hienosti kirjoitettu ja oivallisesti suomennettu romaani mm.

  • yksinäisyyden ja rakkaudetta jäämisen pelosta
  • itsekeskeisyydestä ja itsekkyydestä
  • epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta
  • puhumattomuudesta ja luulottelusta
  • kiristyksestä ja uhkailusta
  • sisaruskateudesta ja sisarusrakkaudesta 
  • murhista

Kaikessa kieroudessaan kertakaikkisen viihdyttävää brittilaatua.